Verkkomaisteri

Hidasta lukemista

2012-02-05T13:54:00.000+02:00

Olen lukenut kirjoja 45 vuotta. Joinain kausina hitaasti luettavat tiiliskivet ovat olleet parasta, mitä tiedän. Klassikot kuten Leo Tolstoin Sodan ja rauhan ja James Joycen Odysseyksen (Leevi Lehdon uudessa suomennoksessa nimi on alkuperäinen Ulysses, minä olen vielä lukenut Pentti Saarikosken Odysseuksen) luin varsin nuorena. Viime aikoina nautintoa ovat antaneet A.S. Byattin hidasta ja paneutuvaa lukemista vaatineet Riivaus ja Lasten kirja.

Surukseni kuitenkin huomaan, etten useimmiten jaksa millään paneutua laajoihin teoksiin. Sain äskettäin lainaksi ystävältä Jonathan Franzenin 600-sivuisen teoksen Vapaus, jota luin pääasiassa iltaisin työpäivän jälkeen. Jäin monta kertaa jumiin ja jouduin palaamaan monta sivua taaksepäin, kun en enää hahmottanut edellisenä iltana lukemiani tapahtumia. Luin kyllä kirjan loppuun, mutta en löytänyt missään vaiheessa lukemista sitä suurta intohimoa, joka ajaa joidenkin teosten kohdalla varastamaan ajan vaikka mistä.

Kirjahan on laatutyötä ja sen ihmisten pitäisi koskettaa minua läheltä: päähenkilö Patty on tiliä elämästään tehdessään tismalleen saman ikäinen kuin minä, 52. Eniten ehkä häiritsi se, että Vapaudesta tuntuu tunkevan läpi elokuvakäsikirjoitus, joka aika monista nykyromaaneista tehdään. Menestysromaanit ovat jo valmiiksi monimediatuotteita. Ei voi kuin ihailla amerikkalaista systeemiä, joka moisia menestystarinoita tuottaa, mutta jotain niistä samalla puuttuu. Voin olla väärässäkin.

Toinen lainakirja oli Merete Mazzarellan Ainoat todelliset asiat. Vuosi elämästä, josta on kovasti keskusteltu viime aikoina julkisuudessa. Mazzarella kun kirjoittaa - monen muun asian ohella - siitä, miten hän naimisissa ollessaan löysi itselleen uuden miehen, vieläpä eläkeiän kynnyksellä. Läpi kirjan MM pohtii, kuinka oikein tai väärin on itse saada elämäänsä suuri rakkaus ja samalla jättää "heitteille" yli kahdeksankymppinen vihitty aviomies. Hän suree myös menetettyä ystävää, joka loukkaantui Mazzarellan tavasta hylätä miehensä.

Pidän Mazzarellan teoksista, tästäkin, vaikka tällä kertaa en kokenutkaan elämystä. Parisuhdepeli oli mielestäni ehkä kirjan vähiten kiinnostava osuus, mutta toisaalta teema ei kosketa minua juuri nyt. Onneksi MM:n kirjoissa on aina esseistinen puolensa, joka kulkee hänen assosioaatioidensa tahdissa reippaasti asiasta kolmanteen. Aika usein seuraan hänen ajatuksenkulkujaan vaivatta, mutta tipahtaminenkaan ei haittaa. Entinen kirjallisuuden professori osaa poimia mielenkiintoisia viitteitä lukemastaan ja laajentaa siten ajattelua. Mieleen ehkä jää vain pääteema, mutta samalla lukija saa ruokaa omalle ajattelulleen seuratessaan oppineen ja ajattelevan kirjoittajan polkuja. Mieluummin luen tällaista kirjallisuutta hieman huolimattomasti kuin sellaista kepeää hömppää, josta ei löydä mitään muistijälkeä enää seuraavalla viikolla.

Nyt on luettavana kolmas lainakirja, Timo Sandbergin dekkarigenreen sijoittuva Kalmankokko. En osaa arvottaa rikosromaaneja, koska luen niitä niin vähän, mutta ihan sujuvastihan Sandberg tuntuu tarinaa kuljettavan. Tartuin kirjaan sen Lahti-kytkentöjen takia, onhan teos myös yksi kommentoiduimmista ESS:n lukupiirissä. Katsotaan nyt, miten kirjailija solmii langanpäät, mutta olen jo nyt kiitollinen kirjailijalle siitä, että hän kuvaa kotikaupunkiani varsin asiantuntevasti.

Alussa surin sitä, että lukemisesta on tullut yhä pirstaleisempaa. Tunnistan kyllä syitäkin, joista yksi on jatkuva online-elämä. Liian usein kurkistan Facebookiin tai sivustoille, joissa tiedän kommentoitavan vaikkapa tänään huipentuvia presidentinvaaleja. Mutta ei rauhattomuus tietenkään ole kiinni sosiaalisesta mediasta tai mistään muustakaan harrastuksesta. Ihan itse sitä on mielensä rauhoitettava, jos haluaa vielä saada elämyksiä jostain hitaasta kuten lukemisesta. Ihan ensimmäiseksi vetäydyn sohvalle lukemaan Kalmankokon loppuun.

Kulttuurin tammikuu

2012-01-16T18:36:00.000+02:00

Kuluneen kuukauden aikana olen ehtinyt olla rakentamassa ja avaamassa taidenäyttelyä (ks. edellinen postaus), käydä kaksi kertaa teatterissa (yksi on vielä tiedossa) ja lukea epälukuisen määrän kirjoja, joista myös olen käynyt keskustelemassa lukupiirissä. Niin, ja tyttären kanssa tuli myös käytyä katsomassa riemukas ja rohkea Ars Fennica -voittajan, Anssi Kasitonnin, näyttely Helsingissä, Amos Anderssonin taidemuseossa. Suosittelen!

Näytelmistä ensimmäinen oli ensi-ilta - tarkemmin Korjaamo-teatterista Helsingistä siirtynyt ja edelleen Turkuun ja Tampereelle jatkava - Hannah ja rakkaus. Savyon Liebrechtin näytelmä kertoo saksanjuutalaisen filosofin Hannah Arendtin ja hänen opettajansa, natsienkin ideologina pidetyn, Martin Heideggerin vaikeasta rakkaudesta. Teoksen sisältö on mielenkiintoinen pala historiaa, mutta minä olisin kyllä antanut nimeksi Hannah ja filosofia tai Hannah ja politiikka. Vaikka rakkaus ehkä selitti sen, miksi kaksi niin erilaista ihmistä ymmärsi toisiaan natsien hirmutöiden jälkeenkin, esityksestä ei suurta rakkauden liekkiä tai intohimon kipinää löydä. Pidin silti perinteisestä puheteatterista, ennen kaikkea siksi, ettei esitys aliarvioi katsojaa. Ja sopiihan Seela Sella tietenkin aivan loistavasti vanhan juutalaisälykön rooliin, eikä nuoren Hannahin esittäjässä, Elena Leevessäkään, ole valittamista.

Toinen näkemäni oli Lahden kaupunginteatterin kestosuosikki Täti ja minä, joka on jäänyt minulta väliin ihan loppuhetkiin asti. Täytyy myöntää, että olin aika ällistynyt näytelmän suosiosta. En valita Leena Kokko-Saukkosen tai Tapani Kalliomäen roolisuorituksia, Maarit Pyökärin ohjausta tai itse näytelmän aihettakaan. Onhan vanhusten yksinäisyys iso ongelma, ja kaipa aika monella on sellaisia nuoria sukulaisia, jotka käyvät heitä katsomassa vain hyötymismielessä. Mutta silti, kovin ihmeellisiä oivalluksia en teoksesta löytänyt. Hyvä kai silti, että kahden näyttelijän näytelmä tällaisesta aiheesta on viehättänyt niin monia. Niin, ja en paljasta minäkään juonta, mitä kovasti vielä esityksen lopuksi kehotettiin varjelemaan. No, olihan siinä yksi iso yllätys ja muutama sellainen, jonka kyllä arvasi. Onnea vaan vielä seuraaviin esityspaikkoihin, Helsinkiin ja Tukholmaan.

Luin sitten minäkin Rosa Liksomin teoksen Hytti nro 6. Se oli huima matkakuvaus ja samalla enemmän, joidenkin arvioiden mukaan jopa Neuvostoliiton viime hetkien kurjuuden symboli. Minua viehätti eniten kertojan eli Tytön matkatoveri, jonka kuvaus oli uskomattoman hieno. Mutta Tytöstä itsestään en saanut yhtä hyvin selvää. ESS:n lukupiirissä keskustellaan parhaillaan kirjasta, ja itsekin kirjoitin sinne pikku pätkän.

Käsilaukussa sekä yö- ja työpöydällä on nyt monta kirjaa, joiden lukeminen on kesken. Eniten nyt imee mukaansa Jonathan Franzenin Vapaus, mutta en nyt vielä sano mitään.

Niin, ja se tämän kuun kolmas teatterielämys tai oikeammin musikaalielämys on tiedossa vajaan parin viikon kuluttua, kun matkustamme katsomaan tyttären tuottamaa The Rocky Horror Show:ta Seinäjoelle. Kysymys on Seinäjoen ammattikorkeakoulun kulttuurituottajaopiskelijoiden suurtuotannosta, jonka ensi-ilta (kuulemma loppuunmyyty) on huomenna. Onnea nuorille esiintyjille ja kaikille muille tuotannon kanssa tekemisissä olleille!

Hilkka Silvekosken grafiikkaa myynnissä

2012-01-01T17:34:00.000+02:00

Tervetuloa Hilkka Silvekosken grafiikan näyttelyyn Vapari6-galleriaan, Vapaudenkatu 6, 15110 Lahti. Näyttely aukeaa 3.1. ja on avoinna 20.1.2012 asti.

Hilkka Silvekoski (1913 -1972) oli lahtelaisten rakastama, hienostunut graafikko, jonka muistoa vaalimaan perustettu säätiö jakaa stipendejä Lahden Taitelijaseuran lahjakkaille jäsenille.

Hilkka Silvekosken säätiö järjestää vuosien tauon jälkeen näyttelyn, josta voi myös ostaa taiteilijan herkkiä töitä. Tuoton säätiö siirtää stipendirahastoon, jolla tuetaan paikallisia taiteilijoita. Näyttelyssä on katsottavissa myös videoteos Silvekosken elämästä ja taiteesta.

Näyttelyn työt ovat 1950 – 1970-luvuilta, jolloin taiteilija loi pääosan tuotannostaan. Pääosa Silvekosken hienoista töistä, 216 teosta vuosilta 1950 - 1971, on talletettu Lahden Taidemuseoon. Nyt myytävät työt kuuluvat säätiön omistamaan myyntikokoelmaan, jossa on paljon vedoksia samoista teoksista kuin Taidemuseon kokoelmassa.

Viipurilaissyntyinen ja Lahdessa uransa tehnyt Silvekoski oli taiteilijana lähes itseoppinut, mutta hänen herkkää piirtäjän viivaansa on verrattu jopa Picassoon. Silvekoski kehittyi monien grafiikan tekniikoiden osaajaksi; hänen tuotantonsa sisältää niin puupiirroksia, litografioita kuin metalligrafiikkaakin.

Silvekosken hienostuneelle, vähäeleiselle grafiikalle on ominaista elämänilon ja inhimillisen lämmön säteily. Teosten aiheina ovat usein naisfiguurit, joissa on herkkyyttä ja keveyttä, joskus taas ahdistavaa kiihkeyttä mutta usein myös huumoria. Lapset, usein pienet tytöt ja nuoret neidot, toistuvat useissa teoksissa, samoin metsän, kukkien ja ihmisten välinen yhteys.

Vuodesta 1994 säätiö on jakanut stipendejä Lahden taiteilijaseuran jäsenille. Stipendiaatteja ovat olleet Eeva-Kaisa Takala, Jarmo Kukkonen, Jenni Turtonen ja Heini Matveinen sekä Kauno-projektin ja Miniprintin aktiivit Jarmo Tevajärvi, Lasse Lassheikki, Tiina Salmi ja Jouni Salonen.

Viimeksi 2009 säätiö järjesti Lahden Sibeliustalossa nykytaiteen Hykerrys-kesänäyttelyn, johon osallistuivat stipendiaatteina Terhi Kaakinen, Milla Kuisma, Sini Mylläri, Annika Ruuska, Atte Uotila ja Ville-Veikko Viikilä. Tuolloin esillä oli myös pieni näyttely Hilkka Silvekosken teoksista.

Hilkka Silvekosken säätiön perusti hänen veljensä Pentti Silvekoski taiteilijan traagisen kuoleman jälkeen. Pentti Silvekosken kuoleman jälkeen säätiötä on hallinnoinut Lahden Taiteilijaseura, joka valitsee säätiön hallituksen jäsenet kolmeksi vuodeksi kerrallaan.

Hilkka Silvekosken grafiikkaa 3.1.-201.2012 Vapari6-Galleriassa. Ma-ke ja pe 9-15, to 9-16.

Loppuvuoden lukukokemukset

2012-01-01T10:39:00.001+02:00

Uusi vuosi on alkanut, mutta vielä pitää mainita neljä viime vuoden lopulla lukemaani kirjaa, jotka jäivät mieleen.

Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu. Teos 2011. Kirja oli Finlandia-palkintoehdokas, mutta se oli minulle vähäisin syy sen lukemiseen. Jo edelliset Arosen teokset ovat olleet suuria elämyksiä, sillä niissä on viety lukija aina sekä mielenkiintoiseen ympäristöön että ainutlaatuisten ihmisten sielunmaisemaan. Kallorummun kertoja ja näkökulmahenkilö on salaperäinen mies, jolle yläkerran asukas, varsin väsynyt Carl Gustaf Mannerheim, on pakkomielle.

Kertoja kuvaa elokuvan tarkkuudella vuoden 1935 tietyn päivän tapahtumia Helsingin Kalliolinnantiellä - ja lopuksi selviää miksi. Hieman vierastin aluksi tätä kertojaa, mutta juuri hänen havaintojensa ja kokemustensa ansiosta mielestäni kirja kannattaa lukea. Ainakaan minä en olisi tarttunut tavanomaiseen Mannerheim-kuvaukseen. Kirjassa on myös välillä niin komeaa kieltä, että itkettää. Valitettavasti en pysty siteeraamaan yhtään kohtaa, sillä annoin kierrätyshengessä kirjan äidilleni joululahjaksi.

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito. Karisto 2011. Jo kokeneet kirjailijat Kanto ja Rannela päättivät reilu vuosi sitten marraskuussa eli NaNoWriMo-kuussa (National Novel Writing Month) kirjoittaa yhteisvoimin kirjan, josta syntyi ensimmäinen osa Kuparisaari-fantasiatrilogiaan. Teos varmaankin luokitellaan nuortenkirjaksi, mutta minusta se sopii nuorille aikuisille aika vakavien teemojensa kautta.

Päähenkilö eli Tähystäjäneito Amaya saapuu Khalkokselle diktaattorin hautajaisiin ja joutuu samalla keskelle valtapeliä, joka näyttää katkaisevan 17-vuotiaan tytön lupaavasti alkaneen itsenäistymisprosessin. Kirjailijat tuovat hienosti esille tasa-arvon ja epäoikeudenmukaisuuden teemoja monella rintamalla (nainen-mies, hallitsija-kansa, köyhä-rikas, kätyri-vastarintataistelija), mutta tekevät sen myös viihdyttävästi. Amayan ja hänen mukanaan matkustava matroona Krasimira ymmärtävät myös kauniiden pukujen ja romanssien päälle, ja ympärillä riittää monenlaisia hauskoja, pohdiskelevia, kieroja ja suorastaan vaarallisia henkilöhahmoja.

Maria Jotuni: Huojuva talo. En ole aiemmin lukenut tätä klassikkoa, nyt tartuin siihen seuraavan lukupiiritapaamisemme kirjana. Aika pitkien ja puuduttavien alkulukujen jälkeen ymmärsin, miksi teos ei pärjännyt Otavan vuoden 1935 romaanikilpailuissa, johon Jotuni oli ilmoittanut tekstin kilpailemaan vain voitosta. Kirja jäi palkitsemattoma unohduksiin ja julkaistiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen 1963.

Mutta kun päästään kuvaamaan Lean ja Eeron hulluuden syövereihin syöksyvää avioliittoa, teksti alkaa myös imeä mukaansa ja pakottaa lukemaan loppuun. Kirjassa on valtavasti dialogia ja sisäisiä monologeja, jotka ovat myöhemmin päässeet oikeuksiinsa mm. Eija-Elina Bergholmia upeassa tv-sarjassa. Muistan sarjan tunnelman ja kuvia edelleen hyvin vahvasti, vaikka ensiesityksestä 1990 on jo yli 20 vuotta.

Dramaturgit ovatkin ehkä tehneet teokselle sen, mitä jo alunperin jonkun kustannustoimittajan olisi pitänyt tehdä. Teema, henkilöt ja monet dialogit ovat helmiä, joista tunnistaa Jotunin mestarillisuuden. Mutta samalla teos on ilmeisen omakohtaisen avioliittohelvetin kuvauksena raakile, jota Jotuni ei ilmeisesti eläessään jaksanut etäännyttää ja työstää ehjäksi teokseksi. Olen kuitenkin iloinen, että nyt tutustuin myös alkuperäiseen Huojuvaan taloon, niin paljon se nosti kuvia ja tunnelmia lukijan mieleen.

Mainittakoon vielä Antti Kariston kirja Yksi piano vai kymmenen lehmää, jonka paljon ajatuksia sisältäviä ja herättäviä kirjoituksia luin joulukuussa aina muun lukemisen välipaloina. Ystäväni blogissa on hieno tiivistys kirjan teemoista ja sisällöstä, joten ohjaanpa lukijan sinne.

Kannanotto lahtelaisen taidekoulutuksen puolesta

2011-12-15T09:06:00.001+02:00

Taideinstituutin lakkauttaminen

Lahden ammattikorkeakoulun hallitus käsittelee 15.12vastinetta Opetus- ja kulttuuriministeriön esitykselle Lahdentaideinstituutin lakkautuksesta. Lopullisen päätöksen vastineesta tekeePäijät-Hämeen koulutuskonsernin hallitus 21.12. Jokainen tietää, että Opetus-ja kulttuuriministeriön esitykset ovat esityksiä. Paikallisen tason tahdolla japäätöksillä on asiassa lopullinen vastuu.

Vuodesta 1971 lähtien toiminut koulu lukeutuu maammearvostetuimpiin taideoppilaitoksiin. Sen merkitys ei rajoitu vain Lahteen, vaanse on olennainen osa suomalaista kuvataidekenttää. Viimeisimpiä hyviä uutisiaLahden Taideinstituutin luovan voiman kanavoimistaidoista on se, ettäinstituutin entinen oppilas Anssi Kasitonni palkittiin Ars Fennicalla.

Kuvataiteen moniottelija Erkki Pirtola, joka on opettanutLahden Taideinstituutissa 1990-luvulta lähtien, toteaa, että LahdenTaideinstituutti on kehittynyt yhdeksi maamme johtavista opinahjoista(12.12.2011 voima.fi). Tulevaisuus muovautuu yhä visuaalisemmaksi jasosiaalisemmaksi, sanoo Pirtola ja lisää, että siksi mielikuvitusta jatunneaivoja on koulutettava. Lopetuspäätös kuulostaa Pirtolan mielestä yhtäabsurdilta kuin, jos mäkihyppytornit purettaisiin tuottamattomina yksikköinä.

Viime perjantainHelsingin Sanomien Näkökulmassa kuvataidekriitikko Veikko Halmetoja puolestaankirjoitti Suomen olevan niin pieni maa, että jos taidekoulutusta keskitetäänvain korkeakoulupaikkakunnille, tuloksena on entistä pienemmän eliitinhyväksymää oikeaa taidetta. Taidekoulut ole yksiköitä, joita voi perustaa jalakkauttaa numeroiden perusteella. Ei ymmärretä, että taidekoulujen laatuperustuu ansaittuun arvostukseen. Kun yksikkö lopetetaan, ei sitä enääsynnytetä uudestaan. Kuvataideopiskelun paikkoja ei voi arpoa ja säädellätarpeen mukaan samalla tavalla kuin esimerkiksi hoito- ja matkailualan,sivaltaa Halmetoja.

Lahden taideinstituutin merkitys Lahden kaupunginvisuaaliselle kulttuurille on aivan olennaista. Sen kautta lahtelainenkulttuurielämä on saanut jatkuvasti uutta nuorta pääomaa taidekehyksiinsä.Taiteilijaseuran uusista jäsenistä suurin osa tulee Lahden taideinstituutista.Ja jäädessään Lahteen nuoret taiteilijat vilkastuttavat kaupungin henkistäelämää.

Hilkka Silvekosken säätiö on keskittynyt nuortentaiteilijoiden tukemiseen, muun muassa jakamalla apurahoja. Säätiönmielenkiinto kohdistuu näin ollen Lahden Taideinstituuttiin nuorientaiteilijoiden kouluttajana. Siksi Säätiön hallitus kannustaa Lahdenammattikorkeakoulun johtoa vielä miettimään, mitä kaikkea LahdenTaideistituutin lakkauttaminen Lahden kaupungille ja sen imagolle tulisimerkitsemään.

Hilkka Silvekosken säätiön hallitus

Jarmo Tevajärvi pj.

Terhi Kaakinen

Ina Ruokolainen

Tiina Salmi

Annukka Visapää

Punapaitojen muistelut ovat elävää hiihtokulttuuria

2011-12-14T07:57:00.000+02:00

Kun Veikko Kankkonen oli voittanut normaalimäen olympiakultaa1964, moni suomalainen pikkupoika nosti pipoa vähän ylös takaraivolta omanurheilusuorituksensa jälkeen. Lahden Hiihtoseuran punapaitojen merkitysidoleina ja urheilusankareina oli suuri, vaikka media ei vielä seurannutkaanheidän jokaista askeltaan.

”Viki” Kankkonen on yksi muistelijoista Punapaidat –lahtelainen mäkilegenda -teoksessa, johon on kirjattu ylös merkittävä määrä hiihtourheilunhistoriaa. Yhteensä kirjaa varten on haastateltu lähes sata 1910-1950-luvuillasyntynyttä mäkihyppääjää ja lajin vaikuttajaa.

Suurtyön haastattelijoina tekivät kaksi aitoa punapaitaa,Pekka Kivistö ja Antero ”Napu” Verto, jotka keräsivät muhkeat 280 tuntia muistoja.Keijo Laiho puolestaan keräsi valokuva-aineistoa kotialbumeista LahdenHiihtomuseon dokumenttien lisäksi.

Keruutyö on kannattanut, sillä kirja on täynnä kiinnostavaaja harvinaista materiaalia, josta graafinen suunnittelija Osmo Penna onrakentanut upean kokonaisuuden.

Punapaidat ei ole urheiluhistoria tilastoineen eikä edespelkkä urheilukirja. Pääosassa on toki mäkihyppy – tai erikoismäenlasku – muttasen kautta tarkastellaan paljon laajemmin lahtelaista ja suomalaistaelämänmenoa. Kyse on suomalaisesta populaarikulttuurista ja sotienjälkeisenSuomen miesten yhteisöllisyydestä.

Kirjoittajista Antti Karisto on sosiaaligerontologianprofessori, professori Pekka Laaksonen taas kansanperinteen tutkija. Kirjanesipuheessa he ilmoittavat olevansa entisiä lahtelaisia pikkupoikia ja urheilunystäviä.

He siteeraavat lahtelaissyntyistä runoilijaa Risto Ahtia:”Miksi lahtelaiset ovat maailman parhaita mäkihyppääjiä? Koska kaikkilahtelaiset ovat mäkihyppääjiä.”

Näkökulma toimii, sillä tässä teoksessa kerrotaanlahtelaisten mäkimiesten kultakaudesta 1900-luvun alusta 1960-luvulle, jolloin”kaikki” vielä hyppäsivät. Ikämiehet muistelevat pikkupojan innolla ensimmäisiäpelottavia hyppyjä niin pikkutösissä, Karpalon puumäissä kuin kunnioitustaherättävässä Isossakin.

Tösä muuten on aito päijäthämäläinen termi, jolla viitataansekä lumesta muokattuihin että rakennettuihin hyppyreihin. Lahdessa tösärinteitäriitti, sillä kaupunki sijaitsee Salpausselän harjujen kattilassa.

”Pikkupoikien itse improvisoimista tösistäkin on vedetty hirveellä konalla eli rohkealla nojalla.Niissä tosin on myös helposti rypässy tai kyntäny”, kirja kuvaaelävästi mäkihypyn ja kielen suhdetta.

Samanlainen ote säilyy läpi tekstin myös kertoessaan huippuhyppääjistäkuten Niilo Halosesta, Eino Kirjosesta ja Kärkisen veljeksistä Juhanista ja Kalevista.Sankaritarinoiden vieressä kulkevat kuvaukset puutteellisista varusteista, solisluunsaja suksensa katkaisseista epäonnisista ja sodissa kuolleista mäkitoivoista.

Ja jos joku ei tiedä, mistä punapaidat saivat nimensä: himoittuja kadehdittu tummanpunainen villapaita tupsupipoineen oli pitkään LahdenHiihtoseuran virallinen kilpailuasu ennen hyppyhaalareiden ja -kypärien aikaa.

Ina Ruokolainen

Antti Karisto ja Pekka Laaksonen: Punapaidat. Lahtelainenmäkilegenda. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Lahden kaupunginmuseo –Hiihtomuseo 2011. 250 s.

Kansikuva: Antero Verto, Antero Immonen ja Timo MäkinenIitin Sitikkalassa. Kuva: Pekka Kivistö.

Kirjajuttu on julkaistu Hiihto-lehdessä 5/2011.

Vähän ja paljon sanoja

2011-11-29T17:04:00.001+02:00

Onpahan taas viime aikoina tullut todistettua, että mestariteoksia voi kirjoittaa missä kirjallisuuden lajissa tahansa.

Lukupiirissämme käsittelimme viikko sitten Raymond Carverin novellikokoelmaa Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Olin lukenut tekstit 1990-luvun puolivälissä osana kirjoittamisen opintoja, ja tuolta ajalta muistin ennen kaikkea tunnelmia. Vahvistusta mielikuvilleni sain myöhemmin mestarillisesta Short Cuts -elokuvasta, joka perustui Carverin novelleihin. Kun nyt palasin novelleihin, sain ne eteeni tuoreina, sillä monen tarinan juonen yksityiskohdat eivät olleet juurikaan mieleen. Se ei kuitenkaan vähentänyt novellin arvoa mielessäni, sillä vielä tärkeämpää niissä oli se, mitä ei sanottu. Harva pystyy kertomaan niin paljon niin vähillä sanoilla ja eleettömällä kuvauksella.

Toki lukupiiristämme löytyi myös heitä, joiden mielestä novelleissa ei ollut juurikaan itua, koska kirjailija vie lukijan suoraan johonkin tilanteeseen eikä välttämättä kirjoita tarinalle mitään selvärajaista loppua. Ehkä juuri tästä syystä minäkin muistan parhaiten tunnelmat: miltä tuntui, kun yhtäkkiä joutui keskelle kummallisia tapahtumia tai omituisia ihmisiä.

Seuraava lukukokemus oli täysin päinvastainen, suorastaan ylitsevuotavan laaja ja rikas A.S. Byattin Lasten kirja. Voi kuinka nautinkaan, kun sain kahlata läpi lähes tuhat sivua ja parikymmentä vuotta eurooppalaista historiaa 1800-luvun lopusta ensimmäisen maailmansodan loppuun! Kirja lähtee liikkeelle Etelä-Englannista, mutta siinä matkustellaan rauhan vuosina myös Saksassa ja Italiassa ja kuljetaan tietysti myös sotatantereilla pitkin Eurooppaa.

Keskushenkilönsä, kirjailija Olive Wellwoodin, ympärille Byatt on kirjoittanut kudelman perheiden, kulttuurielämän, talouden ja yhteiskunnan moninaisia suhteita. Lasten kirja -nimi tulee Oliven ja hänen sukulais- ja tuttavapiirinsä lapsikatraasta, joka yhdessä ja erikseen varttuu aikuisiksi ja etsii niin itseään kuin tehtäväänsä maailmassa, jossa edes perhesuhteet eivät ole aivan sitä, miltä ne ensin näyttävät. Liberaaleissa kulttuuriperheissä harrastetaan suhteita hyvin vapaamielisesti, mutta toisaalta jokainen virallisesti isätön lapsi on vielä suuri tragedia viktoriaanisesta edwardiaaniseksi muuttuvassa Englannissa.

Lukiessani minua viehättivät valtavasti kuvaukset 1900-luvun muotoilusta, joka on kirjoitettu romaanille hyvin keskeisen tapahtumapaikan, Victoria & Albert -museon ympärille. Oliven kautta kerrotaan myös aikansa kirjallisuudesta, joka osuu samoihin aikoihin Peter Panin synnyn kanssa. Byatt kuljettaa taitavasti rinnan tietämiämme historian tosiasioita (ja niitäkin, joista ainakaan minä en tiedä mitään) ja fiktiota, joka asettuu historiallisiin raameihinsa. Naisasia ja naisten oikeus äänestää tai opiskella vaikkapa lääkäriksi on yksi kirjan isoista teemoista. Toinen on luokkaerot, jotka alkavat murentua jopa vanhoillisessa Britanniassa.

Huomasin lukiessani muuten, miten huonosti tunnen Englannin maantietoa. Kentin ja Itä-Sussexin marskimaasta en tiennyt yhtään mitään, joten nyt lienee aivan "pakko" tsekata edes muutama tapahtumapaikka nettikartoista. Tätäkin hyvä kirjallisuus tekee: pakottaa ottamaan selvää asioista, jotka kirjailija nostaa lukijan eteen.

Suosittelen Lasten kirjaa kaikille niille, jotka kaipaavat kunnon lukuromaania, joka ei lopu kesken. Ellei sitten pelkää, että käy tällaisen annoksen jälkeen niin kuin minulle: välillä oli lähes mahdoton kestää sitä, miten hyvin muut kirjoittavat. Niin ja muuten: Kersti Juvan suomennos on nautittava, ja suomentajan jälkisanat myös hyvin valaisevat.

Uneton New Yorkissa

2011-11-22T14:52:00.001+02:00

Michael Cunninghamista on väitetty, että hän kirjoittaatäydellisiä lauseita. Ajatukseen havahtuu usein lukiessaan kirjailijan uusintateosta Illan tullen. Kiitos kuuluu tietenkin myös suomentajalle, LauraJänisniemelle!

Otetaan vaikka tiivistys päähenkilöiden, Rebeccan ja Peterinmaailmasta, kun heidät esitellään lukijoille matkalla juhliin: ”Taksikuskillaon tietysti oma tarinansa, eikä takapenkillä istuva hyvin pukeutunutkeski-ikäinen pariskunta liity siihen millään tavalla.”

Tai kun kirjailija ensimmäistä kertaa kuvaa Peterin yövalvomistaikkunan ääressä: ”..joinakin öinä neljännessä kerroksessa palaa valo, Peterkuvittelee että siellä on toinen huonouninen, toivoo – ja pelkää – että tuoihminen tulisi ikkunaan ja näkisi hänet…”

Kirjailija tunnetaan parhaiten Pulitzer-palkitusta jafilmatusta romaanistaan Tunnit, jossa hän kuvasi päivän ajan Virginia Woolfinja kahden muun naisen kamppailua tukahduttavaa elämäänsä vastaan.

Muissakin kirjailijan teoksissa henkilöillä riittää sisäisiäepäilyksiä, olivat he sitten kirjoittajia, äitejä, hippejä tai muitaelämäntaiteilijoita. Cunninghamilla on myös taito kutoa ihmistensä ympärille monikerroksisia,tosia ja kiinnostavia maailmoja.

Tällä kertaa tosin pohdin, pitääkö lukijan kestää hiukanliikaa taidetriviaa, joka tuntuisi edellyttävän vuosittaista galleriakierrostaNew Yorkissa. Illan tullen -kirjassa 44-vuotias Peter pitää kohtalaisenmenestyvää taidegalleriaa, hieman nuorempi Rebecca johtaa huonosti kannattavaataidelehteä.

Yhdessä ja erikseen pariskunta tapaa taiteen ympärilläpyöriviä rikkaita ja kuuluisia, menestyksestä haaveilevia tuhertajia ja joitainoikeitakin taiteen rakastajia. Tärkeät nimet ja niiden tunnistaminen ovatheidän maailmaansa.

Harrisien parisuhde on ärtyneen kohteliaalla tasolla, seksirutinoituneen sujuvaa. Bea-tytär on lähtenyt kotoa, tilalle tupsahtaa Rebeccanpaljon nuorempi veli Mizzy.

Ensimmäisestä keskustelusta lähtien lukija tietää, ettähuumeista (ehkä) toipuva Mizzy tuo vaikeuksia. Alitajuisesti sen tietävät myösRebecca ja Peter, mutta kummallakin on omat syynsä suostua vaimon pikkuveljenmajoittamiseen.

Näkökulma on Peterin, joka nuoren Mizzyn kautta palaaetsimään vaimoaan nuorena, aidsiin kuollutta homoveljeään ja sitä kohtaa, jossahän kadotti yhteyden omaan tyttäreensä.

Suhde Mizzyyn etenee tasolle, jossa Peter ei enää tunnepelisääntöjä. Öisten ikkunoiden ääressä hän joutuu miettimään, olisiko valmishyppäämään ulos elämästään vai tarttuisiko johonkin turvallisempaan muutokseen.Loppujen lopuksi päätös ei edes ole hänen.

Illan tullen saa minut lukijana sekä ihastumaan ettäraivostumaan. Nämä newyorkilaiset keski-ikäiset ja -luokkaiset hahmot kipuilevatenemmän kuin kärsivät. Eivät he juuri kehity, vaikka ympärillä kuollaan jajoudutaan perikatoon.

Ja kuitenkin Cunningham onnistuu kuvaamaan New Yorkintaidepiirejä niin, että ahmin kolmesataa sivua sen elitistisiä ongelmia. Uskon,että kirjailijan Suomen vierailulla marraskuun puolivälissä on taas pitkätjonot kirjakaupassa.

Ina Ruokolainen

Michael Cunningham

Illan tullen

Suom. Laura Jänisniemi. Gummerus 2011, 301 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 14.11. ja Etelä-Suomen Sanomissa 21.11.2011.

Unohdus ja sen selitys

2011-11-13T14:44:00.001+02:00

Sain tänään kahdelta suunnalta muistutuksen, että olin unohtanut luettujen kirjojen listauksestani Juha Itkosen teoksen Seitsemäntoista. Ensin ruotsinsuomalainen kollega kiitti pokkaria, jonka annoin hänelle syksyllä yhteisellä Tanskan kurssillamme. Ja sitten satuin vilkaisemaan ystäväni blogiin Neljännen kerroksen kirjoituksia, jossa hän niin ikään kertoo unohtaneensa listata kirjan omiin luettuihinsa.

Mikä ihme saa kaksi kirjallisuuden ystävää unohtamaan ihan kelpo kirjan? Ystäväni selitystä en vielä tiedä, mutta minua häiritsi ainakin teoksen jako kahteen täysin erilliseen osaan, joista ei sitten syntynytkään siitä suurta oivallusta.

Parhaimmillaan Itkonen on kuvannut päähenkilöidensä hyvin häilyviä identiteettejä niin mestarillisesti, että se jossain kohtaa piilevä iso yllätys onkin sitten täysin luonnollinen. Mutta tällä kertaa näiden ihmisten irralliset ajatukset, teot ja toiveet eivät vain jotenkin tarttuneet edes lähimuistiini. Ja kuitenkin: kun sain nämä muistutukset, pystyin palauttamaan heti mieleeni muutaman hyvinkin vaikuttavan kohdan romaanissa.

Hmm. Olen vähän ymmälläni. Tai sitten vain pitää hyväksyä, että paljon lukevalta menee myös runsaasti ohi.

Maanläheistä Muotohuoltamolla

2011-11-11T14:50:00.001+02:00

Lahden Muotohuoltamolle kannattaa nyt poiketa, jos haluaa tuulettaa tapojaan katsella ympäristöään. Valokuvaaja Juha Tanhua ja kirjailija-toimittaja Heikki Saure ovat pystyttäneet "maanläheisen", poikkitaiteellisen ja monimerkityksisen näyttelykokonaisuuden


Juha Tanhua ja kolme valokuvattua Olavi Lanun veistosta

Lanun puistossa -osiossa Juha haluaa valokuvillaan muistuttaa lahtelaisia yhdestä upeimmista taidekohteistaan, Kariniemen Lanun puistosta. Olavi Lanun veistokset on pystytetty upeaan lehtoon 1980- ja 1990-luvuilla, minkä jälkeen luonnosta inspiraationsa saaneet teokset ovat saaneet päälleen Lanun toivomaa oikeaa luontoa kuten sammalta ja jäkälää.

Kuvansa Juha otti elokuussa päivällä, mutta salamalla valaistuissa kuvissa on taianomainen kesäyön tunnelma: vihreät lehdet loistavat kirkkaina ja valot tuovat jokaikisen muodon esiin veistoksista.


Heikki Saure ja alkuperäiset paperilaput

Heikki Sauren Kirjoituksia maasta -projekti käsittää paperilappuja, joita hän keräsi maasta kymmenisen vuotta. Kriteerinä oli, että lapussa pitää olla jokin käsin kirjotettu merkki. Ostoslistojen ohella kadulta on löytynyt jopa pieni runokirja ja kaikenlaista filosofiaa. Kooste on valokuvattu ja koostettu myös runokirjaksi, joka äskettäin arvosteltiin jopa Parnassossa.

Kokonaisuutta tukee runovideo, jossa Heikki itse lausuu randomisti syntyneet runonsa lähes shamanistisella tempolla. Viisiminuuttinen toimii oikein hyvin.

Jos Muotohuoltamo ei ole vielä tuttu, nyt kipin kapin sinne. Lauantaina 12.11. eli huomenna herrat ovat luvanneet olla siellä itse paikalla selostamassa 10-14. Jos haluaa välttää taiteilijatartunnan, näyttely jatkuu vielä viikon verran eli 19.11. asti maanantaista perjantaihin 14-18 ja lauantaina 10-14.

Niitä muita luettuja

2011-10-31T09:29:00.000+02:00

Keväällä päätin, että kirjaisin ylös kaikki lukemani kirjat. Luulen ja pelkään taas unohtaneeni useita, mutta tässä joitain niistä teoksista, jotka eivät muista syistä ole esiintyneet tässä blogissa:

Gerald V. Kuss: Matka miesten maahan. Suomentanut Raimo Seppälä. Kirjayhtymä 1968. Sain Grönlantia käsittelevän matkakirjan lahjaksi ystävältäni ennen syksyn opintomatkaani. Yllättävän moni ennakkoluulo ja jokunen faktakin on vielä voimissaan. Yksi nappimääritelmä ei ole muuttunut yli 40 vuodessa mihinkään: "...silmiemme edessä 'Euroopan säätehdas'. Täällä 'tehdään' tänään huomispäivän sää." Tosin tähänkin voisi huomauttaa, että nykyisin puhumme globaalista ilmastosta, emme vain eurooppalaisten säästä.

Mila Teräs: Tyttö tulevaisuudesta. Alkuperäisteos julkaistu 2004 (Otava); pokkariversion tietoja en pääse enää tarkistamaan, sillä jätin matkalukemiseksi ostetun kirjan hotelliin. Fantasianuorisokirja on ihan kelpo esikoisteos sarjassaan.

Diana Gabaldon: Muukalainen. Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi. Tämänkin kirjan ostin mukaan pokkariversiona ja jätin sen ystäväni kotiin, joten tarkemmat tiedot eivät ole enää tallessa. Olen iloinen, että lopultakin luin edes yhden Gabaldonin supersuosituista historiallisista romaaneista, joita ystäväni Anuirmeli on toki useita kertoja suositellut. En ole ihan tällaisen kirjallisuuden kohderyhmää, mutta ihailen kirjailijan (ja suomentajan) suurta tietomäärää ja kykyä kuljettaa tarinaa eri aikatasoissa ja kulttuureissa. Ja olihan se mukava hotellihuoneen yksinäisyydessä hetkittäin heittäytyä myös romanttisiin juonenkäänteisiin. Saattaisi tehdä hyvää joskus kotonakin...

Jukka Laajarinne: Muumit ja olemisen arvoitus. Atena-kustannus. Sopivasti annostellut filosofiset pohdinnat avaavat välillä uusia ovia Muumilaaksossa, toisinaan taas jäävät hieman raapaisuiksi. Matkani loppui ennen takakantta, joten otin kirjan takaisin kotiin ja aion vielä lukea loppuun jonain synkkänä ja myrskyisenä yönä.

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä. Suomentanut Kristiina Rikman. Otava 2011. Lohdullista, että Hustvedt on palannut täysveriseksi romaanikirjailijaksi epäonnistuneen Vapisevan naisen jälkeen. Laatutyötä mutta kuitenkin väliteos, jonka luin parissa illassa.

Laura Honkasalo: Eropaperit. Otava 2009. Lukupiirikirja, josta keskustelemme ensi keskiviikkona, joten viisainta olisi olla vielä sanomatta mitään. Sanonpa kuitenkin: jos omat lapsuuden erokokemukset ovat näin hurjia, ymmärrän. Mutta sittenkin vähän raivostuttaa, että ilmiselvästi sairas paha äitipuoli on vain sitä ja siksi jollain lailla epäuskottava. Ihailen kuitenkin kykyä kirjoittaa sekä lapsen että isoäidin näkökulmista.

Suurmiesten historiasta syntyi verevä romaani

2011-10-30T20:57:00.000+02:00

Kanadalainen Annabel Lyon ei antanut periksi, kun kustantajaepäili hänen ideaansa historiallisesta romaanista ilman naispäähenkilöä jarakkaustarinaa. Onneksi, sillä filosofi Aristoteleen ja valloittajakuningasAleksanteri Suuren hedelmällisen ristiriitaisesta suhteesta kertovaAleksanterin opettaja on löytänyt lukijoita jo parissakymmenessä maassa.

Teos kuvaa seitsemän vuoden periodia, jolloin Aristotelesopettaa nuorelle Aleksanterille luonnontieteitä, historiaa, etiikkaa ja muita tärkeinäpitämiään henkisiä arvoja.

Vastassaan hänellä on aluksi 13-vuotias hemmoteltukakara, myöhemmin jo nuori soturi, joka kärsii ilmiselvistä sotatraumoistamutta on myös älykäs ja taitava. Samaan aikaan Aleksanterin isä Filippos,Makedonian kuningas, käy jatkuvia sotia naapurikansoja vastaan.


Kuva: Philip Chin

Teos on maanläheinen, kiinnostava ja erittäin vetävästikirjoitettu tarina ajanjaksosta 300-luvulla ennen ajanlaskuamme. Lyon onkaristanut harteiltaan kaikki aiempien sukupolvien sievistelevät tai ihailevatkuvaukset filosofista ja valloittajakuninkaasta ja antaa hahmojensa haista,kuolla, naida ja kiroilla – kuten myös rakastaa, tehdä teatteria, opiskella jaelää perhe-elämää.

- Kuvaan sotilaiden yhteiskuntaa, jossa sanottiin asiatjuuri niin kuin ne ovat. Mutta samalla haluan näyttää syyt, miksi ihmisetkäyttäytyvät tietyissä olosuhteissa tietyllä lailla.

Lyon sai idean 2009 julkaistuun kirjaansa New Yorkin terrori-iskujenjälkeen, kun hän etsi selitystä ja lohtua Aristoteleen teoksista. Sieltä löytyimies, joka koko ikänsä taisteli etsiäkseen kultaista keskitietä ääripäidenvälissä. Teoksen englanninkielinen nimi The Golden Mean viittaa juuri tähän.

- Aristoteles kirjoitti asioista, jotka ovat hyvin modernejaja tosia: hyvästä elämästä ja kunnon kansalaisista, tavoista välttäääärimmäisyyksiä. Toisaalta hän kuvaa hyvin läheltä melankolian ja luovantemperamentin suhdetta puhumalla mustasta sapesta, joka tekee kuumana ihmisestähelposti suuttuvan, eroottisen, älykkään ja puheliaan ja kylmänä taas tylsän jamasentuneen. Nykyään puhumme kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Kirjailija olikin aluksi kiinnostuneempi filosofista, jostahän halusi tehdä pelottavan älykön sijasta elävän ihmisen. Sen hän ratkaisikuvaamalla tämän perhe-elämää, seksiä, ruokailuja, vaimoa, lapsia ja orjia.

Lyon osoittaakin hyvin, miten ristiriitaisessa maailmassa aikansa älykkö joutuielämään.

- Kirjoituksissaan Aristoteles on aikamoinen naistenvihaajaeikä esimerkiksi pitänyt naisten kouluttamista tärkeänä, mutta toisaaltatestamentissaan hän haluaa huolehtia tyttärensä Pythiaan ja vihkimättömäntoisen vaimonsa tulevaisuudesta. Pythias on seuraavan kirjani keskeinen henkilö,sillä miesten kirjan jälkeen haluan kirjoittaa naisista.

Seitsemän vuotta kestäneen kirjoitustyön aikana Lyon saikaksi lasta ja käytti heitä Aristoteleen lasten malleina. Samaan aikaan hänseurasi maailman tapahtumia kuten uutisia Afganistanista palaavistakanadalaisista sotilaista.

- Aleksanteri kärsii väkivaltaisista kohtauksista,masennuksesta, alkoholismista ja painajaisista, aivan samoista asioista kuinnykypäivän sotilaat. Hän oli myös lapsisotilas ja tappoi jo 12-vuotiaana, mitäpidämme tänä päivänä traagisena asiana.

Lyonin kanadalainen kustantaja oli kirjoitustyön aikanahuolissaan siitä, miten kirjailija onnistuu yhdistämään jo lapsenatraumatisoituneen Aleksanterin myöhempään oppineeseen kuninkaaseen, joka lukiHomerosta ja oli kiinnostunut myös valloittamiensa maiden historiasta.

Siihenlukija saa vastauksen keskusteluista, joita Aristoteles ja Aleksanteri käyvät.

Ina Ruokolainen

Haastattelu on julkaistu 30.10.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Tapasin kirjailija Annabel Lyonin lauantaina 29.10. Helsingin kirjamessuilla, joilla hän esiintyi tänään sunnuntaina. Etelä-Suomen Sanomien tuoreet ja kauniit henkilökuvat otti Anne Vatén, mutta niihin minulla ei valitettavasti ole käyttöoikeuksia.

Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja. Suomentanut Jaakko Kankaanpää. Avain 2011, 310 s.

Kaatopaikan jumala on armoton

2011-10-25T21:27:00.002+03:00

Osattomien olympoksen tapahtumapaikka on vahva kannanotto.Epälukuinen miesjoukko asuu kaatopaikalla, jonne miehet ovat luoneet kotinsa jaturvapaikkansa.Ensimmäisten sivujen kohdalla mietin, haluaako kirjailija YasminaKhadra kertoa niistä unohdetuista, jotka kehityksen takapihoilla yrittävätsinnitellä etsimällä myytävää kaatopaikkojen ankeudesta.

Tulkinta olisi mahdollinen edellisten kirjojen perusteella,sillä vaimonsa nimellä kirjoittava entinen Algerian armeijan upseeri on kuvannutmm. talibanien hirmuhallintoa romaanissaan Kabulin pääskyset.

Mutta ei, sillä nyt eletään vapaiden miesten jumalvuorella,jossa soitetaan banjoa, kerrotaan tarinoita ja kasvatetaan koiranpentuja. Täysinvapaita tosin ovat vain äreät erakot; muut ovat pelon ja välittämisen siteinkiinni toisissaan.

Silmäpuoli musikantti Ach raivoaa Juniorille, joka välilläkyttää autoja tai katsoo kaupunkiin päin. Aallonmurtajan Pašša johtaasotahullun, autistikaksosten, alkemistin ja harmaiden miesten jengiä karismallaja kovalla äänellä. Silti hän lähes kuolee ikävästä, kun nuori rakastajalähtee.

Kuviota saapuu sotkemaan Ben Adam, lierosaarnaajan ja oikeanmessiaan välimuoto. Hänen kaunis puheensa ja puhdas ilmiasunsa muistuttavatJuniorille, että pelätyssä kaupungissa saattaisi odottaa oikea rakkaus.

Tähän asti teos on vahvaa kerrontaa, minkä Lotta Toivasensuomennos hyvin välittää. Kaatopaikan miljöö haisee ja tuo mieleen uskomattomiakuvia, ristiriitaiset henkilöt valtasuhteineen tulevat iholle.

Alan jo etsiä syvempiä merkityksiä kaatopaikalle ja senerityisille asujille. Mietin, miksi siellä asuu vain yksi nainen. Onko teospuheenvuoro syrjäytyneiden miesten puolesta?

Sitten lässähtää. Ach avautuu menneisyydestään ja ajaa rakastamansaJuniorin kaupunkiin. Vuosien odottelun jälkeen Juniori palaa ja kertoosurullisesta retkestään.

Enää en löydä tarinasta muuta kuin lohduttoman ajatuksensiitä, ettei kerran kaatopaikalle joutunut voi koskaan päästä sieltä pois. Ehkäse on kirjailijan tarkoitus.

Ina Ruokolainen

Yasmina Khadra: Osattomien olympos. Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2011, 185 s.

Kirja-arvio on julkaistu Savon Sanomissa 19.9.2011. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Keskisuomalaisessa.

Kallis internet maailman laidalla

2011-09-24T16:57:00.001+03:00

Grönlannin viikkomme aikana on käynyt selväksi, että asuminen maailman laidalla on kallista. Erityisen kalliita ovat verkkoyhteydet, joihin Tele Greenlandilla on monopoli. Kuulimme paikallisilta journalisteilta, että Tele Greenland on tiukasti sidoksissa paikalliseen parlamenttiin, joten monopolia tuskin kovin nopeasti puretaan.

Hotellissa Nuukissa kolme tuntia luokattoman huonoa verkkoyhteyttä maksoi 275 kruunua, joka on reippaasti yli 30 euroa. Paikalliset ihmiset eivät tietenkään maksa samaa omista yhteyksistään, mutta kuulemma silti moninkertaisesti muihin Pohjoismaihin verrattuna.

Kysymys on demokratiavajeesta, paikallinen journalisti Ivalo Egede arvioi puhuessaan meille journalisteille Grönlannin mediatilanteesta. Verkko jos mikä voisi lähentää ihmisiä ja tuoda heille niin tietoa kuin kulttuuriakin. Grönlannissa välimatkat ovat pitkät ja taitetaan joko vesitse tai lentäen. Teitä on käytännössä vain Nuukin seudulla, jossa toki asuu pääosa valtavan saarivaltion väestöstä.

Lehtien jakelu on kallista ja vaikeaa, paikallisen tv- ja radiotoiminnan elinehdot ovat surkeat. Ammattijournalistit tekevät parhaansa, mutta ovat koko ajan riippuvaisia siitä, mihin kaikkeen raha riittää. Yleensä ei ainakaan tekniikkaan. Rahaa ja aikaa vie myös demokratialle tärkeä kaksikielisyys, mikä merkitsee kaiken materiaalin kääntämistä grönlannista tanskaksi ja päinvastoin.

Äskettäin valmistui mediaselvitys, jonka median ammattilaisista koostunut työryhmä luovutti itsehallintoparlamentille. Toimenpide-ehdotuksista yksi tärkeimmistä oli saada nettiyhteys vähintään kaikille lapsiperheille ja kouluihin opiskelua varten. Ei kuulemma tule onnistumaan vuosiin. Kaikkiin osiin Grönlantia ei ole edes saatu vielä mitään verkkoa tavallisten ihmisten ulottuville.

Olen nyt jumissa toista vuorokautta Kangerlussuaqin lentokentällä, joka on entinen amerikkalaisten tukikohta Nuukista koilliseen. Sisämaan jäätikön raja on parinkymmen kilometrin päässä. Täällä lentokentällä netti pelaa sveitsiläisen Telepointin kautta ihan kohtalaisella nopeudella verrattuna Nuukiin. Hintakin on kolmasosa eli sata kruunua kolmelta tunnilta.

Journalisti jäätikön reunalla.

Juuri tällä hetkellä tuntuu siltä, että Grönlannissa on tärkeämpää tarjota verkkoyhteydet matkustaville businessihmisille ja turisteille kuin tavallisille grönlantilaisille.

Tärkeää olisi myös saada lentoyhteydet toimimaan. Me emme ole jumissa sääolojen takia vaan siksi, että Air Greenlandin ainoa iso jetti on poissa pelistä teknisen vian takia. Lentokentälle on eilen ja tänään kerääntynyt yhä lisää ihmisiä, jotka odottavat jatkoyhteyttä Kööpenhaminaan. Saa nähdä, mahdummeko kaikki koneeseen huomenna.

Valaan pyrstö tekee journalistin onnelliseksi

2011-09-20T18:19:00.005+03:00

Toissapäivänä söin elämäni ensimmäistä – ja toivottavastiviimeistä – kertaa valaan lihaa. Pari tuntia sen jälkeen sain ihaillaryhävalaiden tanssia Nuukin edustalla, johon olimme palaamassa Kapisillitinkalastajakylästä. Jälkimmäinen kokemus oli henkeäsalpaava.

Kun näin viimeisen pyrstön heilahduksen, olin viettänyt yhteensätoista vuorokautta veneessä ja kalastajakylän pienessä kylätalossa kuunnellenGrönlannin kalastus- ja pyyntiorganisaatioiden kattojärjestön toimitusjohtajanAlfred ER Jakobsenin tarinoita ja faktaa kalastajien ja pyytäjien elämästä.(Kalaallit Nunaanni Aalisartut Piniartullu Kattuffiat / Sammenslutningen afFiskere og Fangere i Grønland).

Jakobsen oli hyvää seuraa esitellessään hylkeen- jajääkarhunnahasta tehtyjä ”maailman parhaita” rukkasiaan ja laulaessaangrönlanninkielisiä sävelmiä. Poliittisesti kokenut entinen ministeri esittelimyös hyvin vakuuttavasti lukuja siitä, miten paljon vähemmän tuloja grönlantilaisetkalastajat saavat saaliistaan kuin kanadalaiset tai EU-maiden kollegat.

Viisaasti Jakobsensäästi valaskeskustelun paluumatkalle veneeseen, jolloin eväslaatikoistapaljastui lajitelmat erilaisia Grönlannin kaloja ja lihoja. Savustetut valaansiivutmakasivat lihalaatikossa poron, myskihärän ja lammasmakkaran välissä. Kaikkimuut paitsi lampaat ovat Grönlannissa vapaana luonnossa liikkuvia jametsästettäviä eläimiä, myös porot.

Jokainen liha maistui niitä syöneiden suussaensiluokkaiselta, tuoreelta ja vahvalta. Minä maistoin vain pienen palanvalasta enkä erityisemmin pitänyt sen voimakkaasta jälkiaromista. Voinkuitenkin ymmärtää sen olevan suurta herkkua siihen tottuneidengrönlantilaisten suussa. Vielä paremmin ymmärrän sitä, että isosta eläimestä onkerralla saatu arvokasta ravintoa ja materiaalia suurelle määrälle arktisissaoloissa eläviä ihmisiä.

Jos minun pitäisi tuon retken jälkeen kirjoittaa kriittinenartikkeli grönlantilaisten oikeudesta pyytää valaita, olisin pulassa. Selvyydenvuoksi sanottakoon, että olen edelleen jyrkästi valaanpyyntiä vastaan.

Erityisen huonosti hyväksyn sitä, että japanilaisten,islantilaisten ja norjalaisten ravintolaherkuttelu naamioidaan tutkimustarkoituksissatehdyksi pyynniksi. Voisin myöskuvitella, että valaiden katseluretket tuottaisivat vähintään yhtä paljon rahaakuin valaanlihasta, -rasvasta ja muista ruhonosista saatavat tuotteet.

Vaan enpä enää tiedä, kun katselen ympärilleni Nuukinmatkamuistomyymälöissä. Moni meistä matkailijoista ostaa silmää räpäyttämättävalaanluisen veistoksen tai pienen korun. Ja miksi ei ostaisi, kun samalla saavuosisataiseen käsityötaitoon perustuvaa taidetta.

Alfred ER Jakobsen muistuttikin, että Grönlanti on ainoamaa, jolle on kansainvälisessä valaskomissiossa myönnetty pyyntioikeudet kulttuurisistasyistä. Valaita on aina ollut Grönlannin vesillä, ja aina niistä on haettulisätienestiä.

Kapisillitin kalastajakylässä sain pienen aavistuksen siitä,miten rankoissa oloissa meren ja jään välissä eletään. Aurinkoisen lauantainjälkeen koitti tuulinen ja sateinen sunnuntai, jolloin vuoristoisen kylän polutmuuttuivat liejuksi ja merelle lähteminen oli jo vähän vaikeaa pienehköillämoottorialuksilla. Ja nyt on kuitenkin vasta syyskuu.

Ryhmällämme oli kuitenkin kokenut miehistö, joka veneessänautitun lounaan jälkeen tarjosi meille vielä sen paremman valaselämyksen. Kun tulimmevuonolta lähemmäksi Nuukia ja merta, miehet alkoivat osoitella horisonttiin.Ensin näkyi suihkuja ja vähitellen me turistitkin aloimme erottaa liikettäkovan aallokon seassa. Muutama musta selkä, sitten palkinto: yksi komea pyrstö,vähän ajan kuluttua kahden valaan hidas sukellus syvyyteen.

Grönlantilaiset kalastajaoppaamme näyttivät itsekin hyvintyytyväisiltä, kun me kymmenen journalistia kiljuimme melkein yhteen ääneenonnesta. Oppaillemme on turha opettaa yhteiseloa valaiden kanssa, muttatoivottavasti heistä yhä useampi haluaa jatkossa tarjota eläviä valaselämyksiä.

Århusista alkanut pohjoismaisten journalistien täydennyskoulutuksemme on edennyt Grönlantiin.

Lottovoitto vai terrori-isku?

2011-09-10T09:35:00.001+03:00

Miksi 9/11 -tapahtumista vielä puhutaan? Case is closed, kun Osama Bin Laden on kuollut ja Bush poissa vallasta. Mutta aika monella nykyiselläkin terroriksi laskettavalla tapahtumalla on juurensa syyskuun 2001 tapahtumissa, toteaa professori Mark Sedgwick Aarhusin yliopistosta. Hän on erikoistunut etenkin islamin ja lännen suhteiden tutkimiseen.

- Ihmiset ostavat lottorivejä ja pelkäävät terrorismia: kummankin osuminen kohdalle on yhtä epätodennaista, Sedgwick muistuttaa.

Terrorismin suurimmat vaikutukset ovatkin poliittisia (ja taloudellisia). 11.9.2001 kuoli huomattavasti vähemmän ihmisiä kuin sen jälkeen aloitetuissa sotatoimissa.

Professori kärjistää, mutta tekee sen faktojen pohjalta - ja haluaa muistuttaa niistä myös journalisteja.

Yksi niistä on se, että radikaalikaan islamismi ei ole mikään synonyymi terrorismille.

Lähi-idän ensimmäinen terroriteko oli 1896, kun armenialaiset ottivat panttivankeja pankissa Istanbulissa. Pitkään kyse oli nationalistisista tavoitteista, joissa islamismilla ei ollut roolia. Anwar Sadatin murha Egyptissä 1981 oli tästä hyvä esimerkki.

Afganistanin sodan aikana islamistit alkoivat ensimmäistä kertaa operoida yli rajojen tiettyjen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Sedgwickin mukaan ongelma ei ole Al Qaida vaan idän ja lännen suhteet ja globaali taistelu. Mutta mitä tarkoitamme lännellä?

Tässä kohtaa Sedgwick muistuttaa, etteivät useimmat tutkijat arvosta Samuel Huntingtonin teesejä kulttuurien kamppailusta ja sivilisaatioiden törmäyksestä. Poliittisella tasolla ne ovat käytännöllisiä ja siksi laajasti hyväksyttyjä.

- Muslimimaailma ja Eurooppa ovat maantieteellisesti hyvin lähellä. Kontaktit ovat olleet olemassa koko ajan. Joskus konflikti on noudattanut uskontorajoja, usein ei. Jos katsotaan isoja taisteluita (jopa 1990-luvulla entisessä Jugoslaviassa), molemmilla puolilla on ollut "vääriä" ihmisiä. Krimin sodassa ottomaanit ja britit samalla puolella. Miksi koulujen uskontokirjoissa esitetään uskontokiistoina? Osittain halutaan yksinkertaistaa, mutta myös kansalliset tavoitteet ovat hyvin tärkeitä.

Sedgwick muistuttaa, että itse asiassa 1683 Wienin taistelusta lähtien eurooppalaiset ovat olleet voittajan puolella. Siinä mielessä on olemassa sivilisaatioiden törmäyksen elementtejä, ja kyllä suhde on jatkossakin vaikea.

- On kuitenkin myös totta, että valtioita johtavat ihmiset ja hallitukset jopa arabimaissa ovat alttiita yleisön mielipiteelle.

Silti Euroopassa on paljon suurempi ongelma kotitekoisten eli home grown -terroristien kanssa kuin USA:ssa. Madrid 11.3.2001, Lontoo 7.7.2005. Pelon elementti astui esiin. Seurauksena oli viha muslimimaahanmuuttoa kohtaan. Joka maassa Euroopassa harjoitetaan integraatiopolitiikkaa. Samat päättäjät, jotka tekevät ingegraatiopolitiikkaa, päättävät myös vastapolitiikasta (counter politics) ja kansallisesta turvallisuudesta.

Mitä tilastot sitten sanovat islamiterrorismista? Viiden viime vuoden aikana ei ole tapahtunut juuri mitään terroritekoja. Heti 2001 jälkeen oli Bali, Madrid, ja Lontoo. Niiden jälkeen ei juuri mitään länsimaissa. Johtuuko sitten siitä, että ne olisi niin tehokkaasti estetty? Sedgwick ei siihen usko, vaikka se onkin yksi terrorismista huolestuneiden poliitikkojen ja kansalaisten yksi perusargumenteista.

Ovatko Pohjoismaat enää erityinen alue?

- Pohjola on myös globalisoitunut. Siirtolaiset ovat tärkeitä, koska he luovat transnationaalisia yhteyksiä, satelliitti-tv on yksi tärkeä väylä. Imigraatio on myös seuraus. Pohjoismaiset ovat menettäneet asemansa järkevinä tyyppeinä.

Entä Tanska? - Ei ole niin erityinen, mutta poliittinen systeemi antoi helpommin ja nopeammin sijaa populistisille ja uusnationalistisille puolueille, mutta muut tulossa perässä nopeasti. Hyvinvointivaltio on hyvin haavoittuva systeemi. Voisimme katsoa Hollantiin ja seurata, mitä siellä tapahtuu.

Pohjoismainen hyvinvointisysteemi onkin yksi niistä asioista, joiden Sedgwick uskoo romahtavan avoimen ja globaalin yhteiskunnan seurauksena.

Professori sanoo, että hän on yhdessä asiassa samaa mieltä Tony Blairin kanssa, vaikka ei totisesti kuulu tämän Britannian sotaan vieneen entisen pääministerin ihailijoihin.

- Blairin mukaan politiikkaa ei enää voida jakaa vain vasemmisto-oikeisto-akselilla vaan avoin-suljettu-ajattelutavan mukaan.

Samaan hengenvetoon Sedgwick suomii Britannian lehdistöä siitä, miten ne reagoivat Yhdysvaltojen hyökkäykseen Irakiin.

-Mikä on tämä Länsi, Eurooppa, jossa UK:n lehdistö eli pari vuotta aivan eri planeetalla kuin Ranskan ja Saksan lehdistö, kun USA hyökkäsi Irakiin? Median edustajat olivat liian lojaajela ja liian lähellä poliittista systeemiä.

Hyökkäys Bagdadiin nähtiin kaikissa arabimaissa länsimaisena valloituspolitiikkana ja provokaationa arabimaailmaa vastaan, vaikka Saddam ei ollut suosittu aiemmin kaikissa maissa. Kun Bagdad kaatui, koko Egypti hiljeni täysin, kertoo siellä silloin työskennellyt Sedgwick.

Miten sitten käy uusnationalistisille ajatuksille ja populistisille puolueille Pohjoismaisssa, kysyy norjalainen journalisti Svein Inge Meland. (Juuri ennen tätä luentoa olimme kuulleet alustuksen Norjan Utøyan tapahtumista ja niiden syistä.)

- Aikatekijä auttaa populisteja, koska hallinto ei koskaan pysty nopeasti korjaamaan asioita. Ensin lehdet eivät halua kirjoittaa uusnationalistien ajamista asioista ja mielipiteistä eivätkä muut poliittiset puolueet halua niistä keskustella. Kun puolueet ovat valtiopäivillä, on pakko. Sen jälkeen on alettava kirjoittaa uutisia ja pääkirjoituksia ja lopulta sellaiset asiat, joista ei olisi puhuttu aiemmin, tulevat yhtäkkiä aivan normaaleiksi. Sitä en kuitenkaan osaa sanoa, miten pitkälle uusnationalismi kussakin Pohjoismaassa voi kantaa, Sedgwick vastaa.

Tämä blogimerkintä perustuu 5.9. pitämääni live-blogiin ja on siksi enemmän valikoima nopeita tiivistyksiä kuin kokonaisvaltainen tiivistelmä Mark Segwickin luennnosta. Käsittelimme Århus-kurssilla kuluneella viikolla maahanmuuttoa, terrorismia ja islamia.

Terroristien pommit tikittävät lähiöissä - tai sitten eivät

2011-09-10T01:26:00.000+03:00

2001 keväällä Jyllands-Postenin toimittaja Orla Borg sai hienon idean: miksei kirjoitettaisi juttusarjaa tanskalaisesta muslimiperheestä matkalla pyhiinvaellukselle Mekkaan. Sarja valmistuikin ja herätti ansaittua huomiota ennakkoluulojen hälventäjänä islamilaista kulttuuria kohtaan.

Kunnes koitti 11.9. ja muutti kaiken. Kaksoistornien romahdus oli ensimmäinen "kirottu syyskyy"- tapahtumien sarjassa, jotka tuntuivat seuraavan Borgin yrityksiä avata maahanmuuttoa ja islamia lukijoille myös muuten kuin ongelmalähtöisesti.

Seuraavan yrityksen hän teki keväällä 2005, jolloin hän kirjoitti sarjan työssäkäyvistä maahanmuuttajista. Juttusarja lähetettiin jopa kouluihin opetusmateriaaliksi. Kunnes - aivan oikein - Borgin työnantaja Jyllands-Posten julkaisi syyskuussa 2005 ne kuuluisat Muhammed-pilakuvat.

Borg kertoi pitäneensä kuvien julkaisua huonona ideana ja myös kertoneensa sen etukäteen toimituksessa. Silti hän ei olisi ikinä osannut ennustaa reaktiota, joka niistä kuvista syntyi muutaman kuukauden jälkeen islamilaisissa maissa. Uhka on voimassa edelleen, mikä näkyy edelleen Jyllands-Postenin toimitalon portilla ja turvatarkastuksessa. Tiukka henkilöllisyyden kontrolli, ei valokuvia sisääntulosta, ei lupaa käyttää Twitteriä vierailun aikana.

Vielä selvemmin havaitsin uhan noin viikko sitten täällä aarhusilaisessa teatteriesityksessä, jossa pilapiirtäjä Kurt Westergaard istui katsomossa kahden henkivartijan kanssa. Vielä viime vuonna somalisyntyinen muslimi yritti tappaa Westergaardin tämän kotona täällä Aarhusissa, ja sekä uhkauksia että murhayrityksiä on ollut aiemminkin. Aika pitkä kakku yhdestä pommiturbaanikuvasta.

Orla Borg on kuitenkin aivan liian palkittu ja kokenut journalisti syyttääkseen terrorismista tai sen uhasta vain islamia. Sen sijaan hän antoi meille journalisteille paljon eväitä ymmärtää sitä, miksi pohjoismaisessa Tanskassa etnisesti tanskalaisten ja maahanmuuttajien välit ovat kiristyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Kolmissa vaaleissa kansa on antanut mandaatin yhä tiukemmalle maahanmuuttajapolitiikalle. Ja vajaan viikon kuluttua näemme, miten seuraavissa vaaleissa käy.

2003 Borg kirjoitti artikkelin otsikolla Ghettoer er tikkende bomber. Tanskassa nimitetään ghetoiksi aivan virallisesti lähiöitä, joissa vähintään 40 % asukkaista on taustaltaan ulkomaalaisia, 60 % heistä on työttömiä ja kahdella tuhannesta on tuomio jostain rikoksesta. Niissä tikittää montakin pommia, joista uskonnolliset vastakkainasettelut eivät välttämättä ole ollenkaan päällimmäisenä.

Kävimme tutustumassa pariin tällaiseen lähiöön, joista Tanskan suurimpana Gellerupparken on ilmiö myös maan ulkopuolella. Maahanmuuttajien kauppoja sisältävän Bazar Vestin entinen vetäjä Jørgen Skov väitti, että suurimmat ongelmat aiheutuvat alueella vallitsevista "klaaneista", etenkin muutamasta palestiinalaisperheestä. Hänen mukaansa moskeija voi olla kätevä paikka hoitaa asioita ohi viranomaisten, mutta ei hänkään pelkästään uskontoa syytä. Basaarin edustallakin myytiin ihan kätevästi somalien käyttämää khat-huumetta. Huumekaupalla ei ole mitään tekemistä myyjien tai ostajien uskonnon kanssa, vaan khatin käyttö on heillä kulttuurinen ongelma - aivan kuten viina suomalaisissa ongelmalähiöissä.

Skov ennusti, että muutaman vuoden sisällä Aarhusissa ja muissa Tanskan isoissa maahanmuuttajakeskuksissa saadaan varautua Britannian kaltaisiin katumellakoihin. Myös Borg oli varovasti samaa mieltä. Mutta terrorismiksi sitä ei pidä nimittää. Gellerup-aktiivi Helle Hansen - harvinainen etnisesti tanskalainen lähiön asukas - muistutti, ettei lähiössä ole sattunut edes yhtään ampumatapausta.

Asukasaktiivi Helle Hansen ja Bazar Vest

"Basaarialue on omansa, siellä on ollut jonkin verran ongelmia arabi- ja turkkilais- kauppiaiden välillä. Lähiön suurin ongelma on tällä hetkellä sen huono maine. Aina kun jossain ghettossa tapahtuu rikos, uutisissa näytetään kuvaa samasta Gelleruptalosta, vaikka rikos olisi sattunut Kööpenhaminassa. Emme pyydä vaikenemaan ongelmista vaan pysymään faktoissa."

Suomalaiselle journalistille jo Gellerup-lähiön faktoissa riittää ihmettelemistä. 1970-luvun taloissa asuu n. 13000 asukasta, joista alle kymmenellä prosentilla on tanskalainen nimi ja suunnilleen samalla määrällä on työtä. Uudet rakennussuunnitelmat lupailevat alueelle asuntoja ja työ- ja koulutusmahdollisuuksia jopa neljällä miljardilla Tanskan kruunulla.

Lähiöitä todella kannattaa seurata mutta ei pelkästään terroristien, pommien tai katumellakoiden näkökulmasta.


28-kerroksisten Gellerup-talojen ylimmistä kerroksista on hienot näköalat Aarhusin yli. 1970-luvulla lähiö oli vielä hyvin suosittu työssäkäyvien ja opiskelevien etnisten tanskalaisten asuinpaikka, nykyään asukkaista yli 90 prosentilla on maahanmuuttajatausta.

Osallistun kuusiviikkoiselle journalistien täydennyskoulutuskurssille Århusissa (Aarhusissa), Grönlannin Nuukissa, Kööpenhaminassa ja Brysselissä. Toisen viikkomme teemoja olivat maahanmuutto, islam ja terrorismi.

Twitter-journalismi brändää, kerää ja tutkii

2011-09-04T20:44:00.007+03:00

Uutisia sukupolvelle, joka ei omista kynää. Uutisvirtaa Japanin maanjäristyksestä ja Utøyan massamurhasta ennen kuin yhtään virallista tietoa oli saatavissa. Automaattista digitaalista sisältöä, josta lähes käsin koskematta saa muokattua informatiivista ja analyyttistä journalismia.

Journalistit menevät Facebookiin ja Twitteriin joko vapaaehtoisesti tai karvaasti myöhässä, kun joku muu on ehtinyt löytää uutisen ennen heitä. Mitä saamme Twitteristä? Norjan yleisradioyhtiö NRK keräsi muutaman avainsanan avulla yli 250 000 tuhatta twiittiä, jotka koskivat Oslon ja Utøyan saarella 22.7. tapahtuneita terroritekoja.

"Graafisesta esityksestä tuli kaleidoskooppi siitä, miten tapahtumat etenivät ja miten ihmiset niistä ilmoittivat", Steen K. Rasmussen, Nordisk Journalistcenterin johtaja ja UPDATE-täydennyskoulutusohjelman kehityspäällikkö sanoo.

Signedamj on brändi

Kolmikymppinen toimituspäällikkö Signe Damgaard Jepsen on tanskalaisen Århus Stiftstidenden kasvot nuoriin lukijoihin päin. Hän pitää lehden sivulla kommentoivaa blogia, mutta kätevin työkalu on Twitter. Signedamj-nimellä hän twiittaa päivittäin useita kertoja, sekä yksityishenkilönä että journalistina. Profiilien sekoittaminen ei kuulemma aiheuta ongelmia.

"Twiittaan tärkeistä uutisista ja siitä miten ne syntyvät. Moni kuitenkin seuraa minua, koska kommentoin myös yksityishenkilönä muiden lähettämiä sisältöä ja käyn keskustelua ajankohtaisista asioista. Tämä on modernia brändäämistä."

Twitterin virrasta Damgaard Jepsen löytää ideoita ja lähteitä, joskus uutisiakin. Uutistyössä lehti ei kuitenkaan nojaa vain siihen, mitä yksittäiset journalistit tai heille vinkkaavat lukijat verkosta löytävät. Apuna käytetään digitaalista sisältöä kerääviä ohjelmia.

"Uutisia voi tehdä automaattisesti, käsin koskematta. Keruu täytyy kuitenkin valmistella hyvin, jotta tiedetään, mitä halutaan. Siihen tarvitaan edelleen journalistia", hän toteaa.

Tee ainakin nämä

Jos ja kun journalisti päätyy käyttämään sosiaalista mediaa ammatillisesti, hänen kannattaa tehdä vähintään nämä (neuvot kerätty Damgaard Jepsenin ja Rasmussenin esityksistä):

päättää ajoissa, missä roolissa verkossa esiintyy - julkinen vai yksityinen vai jotain siltä väliltä. Tehdä valinta selväksi myös lukijoille.
mainostaa "journalistisia tekojaan" eli tärkeimpiä uutisia, kolumneja ja pakinoita Twitterissä ja Facebook-sivuillaan
seurata mielenkiintoisia ihmisiä ja sivustoja
opetella kunkin sosiaalisen median oma tapa hakea ja käsitellä sisältöjä
lähettää eteenpäin muiden tuottamaa sisältöä ja rakentaa samalla verkostoja
liittyä ryhmiin ja verkostoihin ja jakaa sille mielenkiintoista sisältöä vastalahjaksi saamastaan informaatiosta
ladata ohjelmia, jotka auttavat käsittelemään haettua sisältöä
pitää mielessä journalistin eettiset ohjeet, kun aikoo käyttää sosiaalisen median tarjoamaa sisältöä mediassa
harjoitella, harjoitella ja harjoitella

Osallistun pohjoismaiseen journalistien täydennyskoulutukseen Tanskan Århusissa. Edellä esittämäni kohdat olen kerännyt 31.8. ja 2.9. järjestetyiltä luennoilta ja työpajoista.

Arabikadulta Facebookin kautta tanskalaiseen uutispöytään

2011-08-29T21:16:00.009+03:00

Journalisti voi olla yhtä perustellusti optimisti kuin pessimisti nykyisessä mediatilanteessa. Kielteisiin johtopäätöksiin päätyvä näkee levikinlaskut ja mediayritysten heikkenevän talouden, jotka vähentävät työpaikkoja ja lisäävät kiirettä toimituksissa. Kiireessä tehdään virheitä, jolloin journalismin laatu heikkenee.

Optimisti taas näkee kaikki uudet tekniikat, media-alustat ja muuttuvat työtavat suurina inspiraation lähteinä, jotka voivat jopa helpottaa työntekoa. Myös interaktiivinen yleisösuhde on hänestä hieno asia, joka parantaa journalismia ja tuo siihen lisää demokratiaa.

Näin Steen K. Rasmussen, Nordisk Journalistcenterin johtaja ja UPDATE-täydennyskoulutusohjelman kehityspäällikkö, alusti luentonsa tänä aamuna Århusin 55. toimittajakurssin avauksessa. Silti hän uskalsi pohtia journalismin tulevaisuutta.

Rasmussen listasi kuusi piirrettä ja laajempaakin virtausta, jotka näkyvät juuri nyt tanskalaisessa journalismissa.
1. voimakas temponvaihtelu yhdistettynä mobiliteettiin
2. digitaalinen konvergenssi
3. käyttäjien tuottama sisältö
4. konstruktiivinen journalismi
5. jatkuva seuranta ja päivittäminen
6. fokus tärkeissä aiheissa, joilla on demokratian kannalta merkitystä

Kohdat 4 ja 6 herättivät heti epätietoista ja -uskoista muminaa. Rasmussen oli varautunut selittämään, sillä etenkin 4. kohta on hänen mukaansa vain tanskalainen ilmiö. Hän määritteli konstruktiivisen journalismin jonkinlaisena ongelmanratkaisujournalismina, jossa tiedotusväline aktiivisesti etsii ratkaisua lukijoita koskettavaan yhteiskunnalliseen ongelmaan. Yleensä tällaista journalismia harjoitetaan paikallislehdessä tai vastaavassa mediassa, jonka on "helppo" tarttua vaikkapa uuden bussireitin luomiin ongelmiin. Lukijoilta/kuulijoilta pyydetään myös usein ratkaisuja, jotka välitetään julkisuuden kautta päättäjille ja/tai käytännön toteuttajille. Rasmussen huomautti, ettei kaikki konstruktiiviseksi nimetty journalismi ole sitä: esimerkiksi Århusin oma lehti Stiftstidende harrastaa hänen mukaansa positiivista journalismia, jonka tarkoitus on selittää kaikki ongelmat parhain päin.

6. kohta sai ruotsalaisen osallistujamme Dag Franssonin (Göteborgsposten) huudahtamaan, että hän epäilee median keskittyvän nykyään pikemminkin epäolennaisiin kuin tärkeisiin ja olennaisiin uutisiin. Rasmussen myönsi, että tällainen voi olla yleinen kuva, kun seurataan pintajulkisuutta. Hän kuitenkin väitti, että laatumedia, suuret aamulehdet ja (yleis)radio ja -tv, pistävät nykyään paljon panoksia juuri vallan vahtikoiran virkaan. Ja kieltämättä: onhan meilläkin Suomessa nähty viime aikoina tällaista journalismia esimerkiksi vaalirahoituksen ja uskonnollisten yhteisöjen insestin ympärillä. Se on tietysti ikävää, että analyyttistä ja tutkivaa journalismia harjoittavan laatumedian ja epäolennaisella "katso kuvat" -shokeerauksilla elävän päiväperhojulkisuuden kuilu vain kasvaa.

Silti journalistien kannattaa Rasmussenin mukaan olla (Eric S. Raymondia mukaillen) yhä enemmän torilla ja basaarissa aiemman katedraalin sijasta. Emme ole enää piispoja tai edes alempaa papistoa, joka voisi määräillä kansaa tyhjistä kirkoista. Työssä pitää olla koko ajan yhteydessä kentälle. Hän oli jopa valmis hurraamaan sille, ettei århusilaisessa lehdessä enää ole viiden hengen ulkomaantoimitusta kuten vuonna 1995. Arabikeväänä 2011 yksi ainut editoiva toimittaja deskissä keräsi tiedot ja tunnelmat sadoilta ja tuhansilta kentällä olevilta "reporttereilta" eli käytännössä arabimaissa asuvilta ihmisiltä mm. sosiaalisen median kautta. Kentälle meno ja yhteys lukijoihin siis hoidetaan yhä enemmän journalismin aiempien kilpailijoiden eli vaikkapa Facebookin kautta.

Odotan mielenkiinnolla lisäpohdintaa juuri tästä sosiaalisen median ja journalismin suhteesta - ilman epäluuloisia vastakkainasetteluja tai ylioptimistisia demokratiahypetyksiä.

Olen tänään aloittanut Århus-kurssin, joka on perinteinen täydennyskoulutuskurssi pohjoismaisille journalisteille. Seuraavat kuusi viikkoa käymme läpi kulttuuria, politiikkaa, taloutta, maahanmuuttoa, terrorismia ja monia muita ajattomia ja ajankohtaisia aiheita journalismin näkövinkkelistä.
Raportoin luennoista ja kohtaamisista aina, kun aikaa ja voimia riittää. Pahoittelen huonoa suomen kieltä ja epätarkkoja ilmauksia. Joudun kääntämään ajatukset pääosin tanskasta tai sekakielestä, jota kutsutaan skandinaviskaksi tai blandinaviskaksi.

Uskomattoman hienoa kirjallisuutta

2011-07-17T16:09:00.003+03:00

Viime viikoille on lukulistalle osunut monta todella hyvää kirjaa. Joskus menee pitkiä aikoja ilman isoja elämyksiä, mikä on saanut minut joskus jopa väsymään kaunokirjallisuuden lukemiseen. Nyt olen päinvastaisessa pulassa; pelkään, etten millään jaksa keskittyä teoksiin, jotka eivät säväytä samalla tavalla.

Riikka Pulkkinen: Totta. En pitänyt mitään kiirettä tämän teoksen kanssa, sillä kirjasta tai kirjailijasta kirjoitetut artikkelit tai arviot eivät kiinnostaneet millään tavalla - en myöskään ole lukenut Pulkkisen Raja-esikoista. Yllätys oli positiivinen, sillä löysin kirjasta ihan oikeita ihmisiä ja kiinnostavaa kerrontaa. Jonkinlainen nuoren naisen tosikkomaisuus vaivasi, mutta tunnistan toisaalta senkin. Ehdottomasti ehyt teos.

Eleanor Catton: Harjoitukset. Uusiseelantilainen Catton oli mukana Messilän kirjailijakokouksessa ja puhui siellä teräviä. Vielä terävämpi ja armottomampi on Harjoitukset, joissa seurataan lukioikäisten tyttöjen soittotunteja ja nuorten teatteriopiskelijoiden ensimmäistä lukuvuotta. Catton kuvaa vallankäyttöä opettajien ja oppilaiden välisissä suhteissa niin avoimen häpeämättömästi, että lukija voi vain ihastella. Tulee sellainen tunne, että elämä nyt vain on tällaista, ja siitä kannattaa ehdottomasti kirjoittaa.

Heinrich Böll: Päiväkirja vihreältä saarelta. Samaisessa Messilässä teos mainittiin "pakolaiskirjana", jonka Böll kirjoitti lähdettyään perheensä kanssa Irlantiin toisen maailmansodan jälkeen. Jos taakse jäi voitettu, raunioitunut ja ristiriitainen Saksa, edessä oli lohdottoman köyhä ja lapsensa siirtolaisiksi lähettävä Irlanti. Päällisin puolin Böll kuvaa kansaa, maisemaa, säätä, uskontoa, köyhyyttä ja vieraita tapoja. Samalla hän pohtii sitä, mikä oikeastaan onkaan tuttua ja mikä vierasta ihmisten kanssakäymisessä.

Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet. Teos sisältää kertomuksia, joita yhdistää Ženja-niminen päähenkilö. Ihmiset, etenkin naiset, hänen ympärillään kertovat niin ihmeellisistä sattumuksista, että osan on pakko olla valheita. Sitä onkin sitten jo paljon vaikeampi tietää, missä kohtaa huijataan loputtoman avuliasta Ženjaa ja missä lukijaa.

Olli Jalonen: Poikakirja. Kirjoitin jo aiemmin, miten valtavan vaikutuksen Jalosen alustus Messilässä minuun teki. Poikakirja imi mukaansa ja salpasi hengen, se on ehdottomasti suuri kirja ihmisyydestä. Neljän siskon ja vanhempiensa kanssa perheen muodostava poika tarkkailee elämäänsä 1960-luvun Suomessa. Sota on vielä läsnä rikkinäisenä äkseeraavan opettajan hahmossa ja poikien pommileikeissä, rinnalla kasvaa ja rakentuu aivan erilainen Suomi. Poika elää, kokee, pelkää ja erehtyy, mutta ennen kaikkea hän tarkkailee kaikkea ja kaikkia. Hän on totinen mutta samalla pohjattoman kiinnostunut kaikista elämänilmiöistä. En voi kuin ihailla niitä tosia ja koskettavia yksityiskohtia, jotka Jalonen on kaivanut joko omasta pojan mielestään tai jostain sellaisesta paikasta, johon on hyvin helppo uskoa.

Poikakirja on ESS:n lukupiirin kuukauden kirja; odotan mielenkiinnolla muita näkemyksiä teoksesta.

Sitten vielä kaksi kesken jäänyttä teosta.
Anna-Lena Laurén: Ja sitten saavuin Moskovaan. Luin henkilökohtaisesta ja hyvin kirjoitetusta teoksesta noin puolet odottaessani kesälomamatkalla tytärtäni nettipäätteen ääreltä Kotkan kaupunginkirjastossa. Ihan mielelläni luen kirjan loppuunkin, jos se eteen tulee.

Vladimir Nabokov: Nikolai Gogol. Ajattelin pohjustaa lukupiirimme "kesätehtävää" lukea jokin venäläinen klassikko ja tartuin Nabokovin tutkimushenkiseen pitkään esseeseen. Kirjoittajan luonnehdinnat vanhemmasta kollegastaan ja tämän kirjailijanlaadusta olivat aluksi oikein virkistäviä, mutta jymähdin lukijana yksityiskohtaisiin analyyseihin Reviisorista ja Kuolleista sieluista.

Palautetaan kirjastoon

2011-06-28T11:18:00.005+03:00

Kirjastoon lähtevät aivan kohta luetut, ajankohtaiset kirjat:

Wolfram Eilenberger: Minun suomalainen vaimoni. Tartuin kirjaan, koska saksalainen kirjailija osallistui Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilässä. Sujuvasti kirjoitettu Suomi-ihastelu, jossa olin aistivinani pientä kieli poskessa -henkeä.

Kishwar Desai: Pimeyden lapset. Jännärin muotoon puettu tarina siitä, miten intialainen kulttuuri edelleen ajaa surmaamaan ei-toivottuja tyttöjä. Kirjassa on muutama todella hienosti toteutettu väkivallan kuvaus tyyliin "kaikkea ei tarvitse sanoa", mutta juoni jännärijuoni tökkii, samoin osa henkilöistä. Ehkä nämä asiat korjautuvat jatko-osassa, joka kuulemma on jo Desain kustantajalla. Kirjoittamani Desain haastattelu löytyy täältä.

Annelies Verbeke: nuku! Belgialaisen nuoren naisen esikoinen on tehokas näyttö kyvystä kirjoittaa arjesta ja ihmissuhteista absurdin kautta. Myös AV alusti Messilässä.

Kaikki nämä kirjat löytyivät Lahden hyvästä kirjastosta aivan kirjailijakokouksen alla. Nyt lähden hakemaan Bengt Jangfeldtin teosta Axel Munthe: Tie Caprin huvilalle.

Saako kirjailija puhua vaikeita?

2011-06-23T21:37:00.006+03:00

Palaan vielä Lahden eli Messilän kirjailijakokouksen tunnelmaan, jota ainakin kaksi lehteä, Etelä-Suomen Sanomat ja Helsingin Sanomat, käsitteli tällä kertaa harvinaisen paljon ns. suuren yleisön näkökulmasta. Teltasta ja nurmikolta oli löydetty ihmisiä, jotka tunsivat olonsa vieraaksi, kun eivät tunteneet kokouspaikalta ketään muuta tai heti ymmärtäneet, mitä kirjailija ehkä haluaa alustuksessaan sanoa.

HS:n Noora Mattila jatkoi teemaa tänään kulttuurisivun näkökulmassa, jossa hän jakoi kirjailijoiden alustukset kolmeen kategoriaan. Ensiksi oli runollisia tekstejä, jotka käsittelevät subjektiivisesti kirjailijan työtä, arkipäivää. Toiseksi oli korkealentoista pohdiskelua, jotka Mattila piti lähinnä oman oppineisuuden todisteluna, jolla taas haetaan oman ryhmän hyväksyntää. Ja sitten oli muutama yhteiskunnallinen puheenvuoro, joita pitivät enimmäkseen kehitysmaista (!) tulevat kirjailijat. Positiiviseksi poikkeukseksi Mattila nosti Olli Jalosen, joka osasi yhdistää yhteiskunnallisuuden ja kirjailijan työn. Jalosta koskevasta havainnosta olen tismalleen samaa mieltä: alustus oli itsessään hienoa kirjallisuutta ja samalla viiltävän hyvä yhteiskunnallinen kannanotto kirjailijan tehtävästä maailmassa.

Senkin olen valmis allekirjoittamaan, ettei jokaisen alustuksen jokainen rivi varmaankaan palvellut kokouksen tärkeintä tehtävää, keskustelua. Ei välttämättä ole helppo tarttua ranskalaisessa kammiossa pitkään pureskeltuun ajatuskulkuun, jos sitä ryydittävät kulttuuri- ja kielierojen lisäksi kirjoittajien ja kuuntelijoiden hyvin erilaiset taustat. Vaikka yhä useampi kirjailijakin on nykyään korkeasti koulutettu, ei jokaisella sentään ole filosofian, kielitieteen, matematiikan tai historian arvosanaa taskussaan. Joku on syntynyt 1930-luvulla ja elänyt jo monta sotaa, toinen on ollut pikkulapsi vielä Berliinin muurin kaatuessa. Tämä sama koskee tietysti myös yleisöä.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, miksi kirjailija ei saisi puhua vähän vaikeitakin, jos edes yksi muu osallistuja saa kiinni hänen ajatuksestaan ja pystyy siitä keskustelemaan. Välillä on ihan hyvä joutua hetkeksi haukkomaan henkeään ja pohtimaan, mikä olikaan tässä se olennaisin näkökulma. Joskus oivallus löytyy filosofiasta, toisen kerran henkilökohtaisista kokemuksista, aika usein historiasta.

Olen itse 1950-luvun lopussa syntynyt, paljon lukenut ja ainakin muodollisesti korkeakoulutettu. Kuuntelin alustuksia välillä suurella mielenkiinnolla, välillä ajatukset harhailivat ties missä. Loistavista tulkeista huolimatta paljon meni pääni yli Messilän harmaalle taivaalle, kuten Mattila asiaa kuvaili.

Me voimme joka päivä lukea aivan riittävästi helpoiksi paketoituja, sataan kertaan pureskeltuja, hajuttomia ja mauttomia tekstejä ympärillämme julkaistavista lehdistä, valitettavan usein myös kirjoista. Voisi tehdä hyvää joskus pysähtyä kuuntelemaan ja lukemaan tekstejä, joita ei heti ymmärrä. Keskustelua seuratessa on tietenkin vaikea enää palata kuulemaansa, mutta kirjailijakokouksen nettisivu auttaa tässäkin. Onneksi lähes jokainen puhuja antoi luvan julkaista alustuksensa, joista suosittelen nyt aluksi Olli Jalosen kristallinkirkasta tekstiä.

Muut tekstit löytyvät täältä. Tervemenoa lukemaan ensin alustuksia, sitten kunkin kirjailijan tuotantoa. Minä hain kirjastosta tänään Jalosen Poikakirjan.

Pimeydestä Messilän auringonpaisteeseen

2011-06-21T15:05:00.004+03:00

Osallistuin Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen Messilän kartanon mäellä 19.-21.6. Onnistuin kuuntelemaan sunnuntain aamupaneelin, maanantain molemmat paneelit ja runoillan Sibeliustalolla sekä tämän tiistain aamupaneelin. Sunnuntaina olin lisäksi töissä eli haastattelin intialais-brittiläistä kirjailijaa Kishwar Desaita hänen kirjastaan Pimeyden lapset sekä siitä, mitä hän ajattelee kokouksen teemasta Kirjailija ja sanoin kuvaamaton.

Kokous oli ehkä paras, johon olen vuosien mittaan osallistunut, sekä alustukset että keskustelu olivat syvällisiä ja samalla innostavia. Palaan Messilän teemoihin vielä tulevissa merkinnöissäni, kunhan olen hieman sulatellut näkemääni ja kuulemaani. Auringonpaisteen ja ukkossateiden seassa oli sellainen tihentymä sekä viisaita kysymyksiä että monenlaisia yrityksiä vastauksiin, että en voinut kuin taas kerran ihailla syvällisesti kirjoittamista ja lukemista rakastavia ihmisiä.

Alla artikkeli, joka julkaistiin maanantaina 20.6.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Oheisessa kuvassa haastattelen Kishwar Desaita Mukkulan hotellin pihassa - tätä kuvaa ei toki julkaistu lehdessä.

Tyttöjen murhat ovat Intiassa tabu
Kishwar Desai iskee kirjailijakokouksen teemaa suoraan suoneen

Intialais-brittiläinen Kishwar Desai kehuu vuolaasti suomalaista luontoa ja sunnuntaina esiin tullutta aurinkoa Messilässä. Hänen romaanissaan Pimeyden lapset (Like 2010) eletään kuitenkin pimennetyissä huoneissa, joissa tapahtuu hyvin paljon pahaa.

- Intiassa on muutamassa kymmenessä vuodessa tapahtunut kansanmurha, jota mielestäni voisi verrata holokaustiin. Viimeisten arvioiden mukaan jopa 50 miljoonaa tyttösikiötä tai -vauvaa on surmattu, ja yhteiskunnassa on yhtä suuri miesten ja naisten epätasapaino.

Messilän teemaan ”kirjailija ja sanoin kuvaamaton” Pimeyden lapset iskee suoraan suoneen. Kirjailija tarttuu sosiaaliseen tabuun, joka hänen mukaansa kyllä tunnetaan, mutta ei haluta tunnustaa.

- Minäkin kirjoitin ensimmäisen lehtijuttuni surmatuista pikkuvauvoista ja aborttiklinikoista jo parikymmentä vuotta sitten. Kun lapsen sukupuolen selvittäminen ultraäänellä tehtiin laittomaksi, toiminta meni maan alle, mutta sai jatkua siellä. Jopa keskiluokkaiset ja hyvin toimeentulevat perheet surmaavat edelleen ei-toivottuja tyttövauvoja, Desai kertoo.

Desai teki kolmenkymmenen vuoden uran toimittajana ja tv-tuottajana, mutta ei pystynyt mielestään journalismin keinoin tuomaan asioita esille tarpeeksi vaikuttavasti. Hän päätti kokeilla kaunokirjallisuutta, jolla voi koskettaa myös ihmisten tunteita.

- Kirjan aihe muhi päässäni, kunnes luokseni tuli kuitenkin nuori punjabilaisnainen, joka oli yritetty tappaa vauvana oopiumilla. Ryhdyin pohtimaan, miltä tuntui kasvaa siinä samassa talossa niiden samojen ihmisten kanssa ja tietää koko ajan, ettei ole haluttu. Halusin eläytyä myös äidin,isän ja veljien ajatuksiin ja todella koskettaa ihmisten tunteita sillä, mitä kirjoitin.

Alkuperäiseltä nimeltään Witness the Night olikin tapaus sekä Britanniassa että Intiassa, joissa se julkaistiin yhtä aikaa pari vuotta sitten. Viime vuonna teos sai arvostetun Costa Book Awardin.

Teos kertoo rikosromaanin raameissa tarinan 14-vuotiaasta tytöstä, Durgasta, jonka epäillään tappaneen 13 perheenjäsentään. Vapaaehtoinen sosiaalityöntekijä ja itsenäinen nainen, Simran, alkaa selvittää tapahtumien kulkua ja mahdollisia syitä niihin.

Vankilassa lojuva Durga ei puhu eikä näytä haluavan muistaa mitään. Pala palalta Simran kuitenkin kerää kokoon kuvion, josta ei puutu laiminlyöntejä, seksuaalista väkivaltaa ja aivan selviä tyttölasten murhia. Syyllisiä ovat kaikki läheiset ihmiset äidistä isään ja kotiopettajasta poliisipäällikköön.

Desai kirjoittaa sanoinkuvaamattomista hirveyksistä, mutta ei kuvaile väkivaltaa yksityiskohtaisesti. Silti esimerkiksi kirjan alkukohtaus, jossa Durga kirjoittaa päiväkirjaan muistikuviaan talosta täynnä ruumiita ja kokemastaan raiskauksesta, vaikuttaa lukijaan vahvasti.

- Annan lukijalle sen verran faktoja ja vihjeitä, että hän osaa kuvitella tapahtumat lapsen näkökulmasta, kun tältä on viety identiteetti, vapaus ja kaikki perheen tuki jo hyvin nuorena. Kerron, mitä tapahtuu, kun hänestä tulee yhtenä päivänä hyvin vihainen. Olin itsekin hyvin vihainen kun kirjoitin kirjaa!

Intialaisessa mytologiassa Durga on naispuolinen jumala, jolla on voimakas kyky tuhota pahaa ympäriltään. Nimi tuli Desain mieleen ensin alitajuisesti, mutta kirjoitustyön aikana kirjailija alkoi ajatella sitä myös julistuksena murrosikäisen tytön voimista.

Kirjan julkaisemisen jälkeen Desailla on ollut vientiä kirjallisuustapahtumissa, minkä lisäksi hän on ehtinyt kirjoittaa rikosromaanille jo jatko-osan. Baby love –niminen käsikirjoitus on nyt kustantajalla ja julkaistaneen tänä vuonna.

Messilässä Desai tarttui heti sunnuntaina tilaisuuteen käydä keskustelua muiden alustajien kanssa. Hän oli erityisen otettu Vilja-Tuulian Huotarisen alustuksesta, joka käsitteli 14-vuotiaan tytön kasvua kirjallisessa teoksessa.

Desain oman alustuksen vuoro on maanantaina aamusta. Tyttöjen murhien sijaan hän lähestyy kokouksen teemaa Bollywoodin eli intialaisten viihde-elokuvien kautta.

- Intialaisessa elokuvassa on hyvin tärkeää, mitä voi sanoa ja mitä ei voi näyttää. Vaikka niissä lauletaan ja tanssitaan paljon, eleiden ja laulujen avulla voidaan kertoa vaikeistakin asioista.

Ina Ruokolainen

Miten ymmärtää venäläisiä?

2011-06-10T12:12:00.005+03:00

Hieman vahingossa huomaan lukeneeni tämän kevään ja kesän aikana kirjoja, joissa pääosassa ovat venäläiset. Tässä kolme lisää:

Anna-Lena Laurén: Hulluja nuo venäläiset. Tuokiokuvia venäjältä (suom. Laura Beck). Laurén on toiminut Yleisradion ruotsinkielisenä kirjeenvaihtajana ja Hufvudstadsbladetin toimittajana Venäjällä ja käynyt samalla useissa sen naapurimaissa entisen Neuvostoliiton alueella. Olenkin aiemmin lukenut hänen teoksensa Vuorilla ei ole herroja: Kaukasiasta ja sen kansoista, jossa hän seikkailee meidän näkökulmastamme ehkä vielä "hullumpien" kansojen kuin venäläisten parissa.

Laurén suhtautuu rakastamaansa Venäjään sillä asenteella, jolla siellä todennäköisesti pärjää parhaiten: toisaalta röyhkeästi ja määrätietoisesti, toisaalta fatalistisen ymmärtävästi. Asiat eivät toimi kuten Suomessa, mutta toimivat huomattavasti paremmin, jos ymmärtää kieltä ja kulttuuria edes jotenkin.

2009 julkaistun kirjan kulttuuriset osiot ovat kestävämpää tavaraa kuin poliittiset (joiden perusta toki on vuosituhantinen kulttuuri), joten alla muutama Laurénin kiteytys:

Klassikoista: "Venäjän kulttuuri on äärettömän rikas ja hedelmällinen. Sen merkitys maailmankirjallisuudelle on korvaamaton. Olen vakuuttunut siitä, että yksi syy tähän on juuri kollektivismi, koska sen ansiosta aina tarpeeksi monet ovat lukeneet saman kirjan, jotta voi syntyä elävää keskustelua. Venäjällä klassikot ovat aitoja klassikoita eivätkä jotakin, mikä löytyy vain hakuteoksista - kansa on todellakin lukenut ne. Tämä antaa teoksille enemmän laajuutta ja syvyyttä kuin länsimaisilla monilla klassikoilla on."

Venäläisestä kulttuurista: "Venäjä on kuin Dostojevskin romaanit. Ei erityisen helppotajuinen, helposti sulava, kosiskeleva tai kiitollinen omaksuttava. Se on täynnä erilaisia viestejä, ääneen lausumattomia sopimuksia, vivahteita ja hierarkioita, jotka täytyy oppia huomaamaan ja ymmärtämään. Lyhyesti sanottuna maa, jonka ymmärtäminen vaatii valtavasti aikaa, koska ensin täytyy tunkeutua historian lukuisten kerrosten läpi."

Historiasta: "Venäjä on vanha maa. En ajattele tässä kansallisvaltiota, koska se on vasta pari sataa vuotta vanha rakennelma. Tarkoitan venäläistä kulttuuria ja maailmanvaltaa, sitä maailmanvallan rakentamista, joka alkoi Kievin (Kiovan?) Venäjästä 800-luvulla ja joka periaatteessa on jatkunut siitä lähtien."

Nykyvenäläisestä kirjallisuudesta esimerkkinä luin ensin Natalja Kljutšarjovan Kolmannessa luokassa (suom. Arto Konttinen), joka veijariromaanin tapaan pisti päähenkilönsä Nikitan junamatkalle Venäjän laajalle maalle ja etenkin sellaisiin paikkoihin, joihin turistit eivät eksy. Ihmiset ovat roistoja, narkkareita, lopetettujen tehtaiden ja kokonaan unohduksiin jäävien paikkakuntien pudokkaita, joilla tietenkin on ihan samat haaveet kuin muillakin. Sisältä päin katsottu Venäjä ei ainakaan tässä romaanissa ole yhtään vähemmän "hullu" kuin mitä Laurén kuvaa. Tähän kirjaan tartuin tuttavan suosituksesta; hyvä että suositteli.

Andrei Astvatsaturovin Ihmiset alastomuudessa -teokseen (suom. Tuukka Sandström) tartuin, koska kirjailija on tulossa Lahden kansainväliseen kirjailijakokoukseen parin viikon päästä. Teos on jonkinlainen elämäkerta, jossa vaikean nimen omaava juutalaisperheen poika muistelee Brežnevin aikaista lapsuuttaan Neuvostoliitossa ja sitä, miten hän vaikeuksien kautta lopulta päätyy kirjallisuudentutkijaksi Pietarin yliopistoon - eikä siinäkään hommassa pärjää erityisen hyvin.

Ote on hyvin itseironinen, mikä on kirjan parasta antia hulvattoman rujojen lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella. Kirjailijan on ollut selvästi helpompi saada ote neuvostoajan ankeudesta kuin nykyisen Venäjän kaoottisilta vaikuttavista lainalaisuuksista. Loppuosan sekoilut muiden varoilla elostelevan Archien kanssa ovat välillä jopa tylsiä. Tuukka Sandströmin suomennoksessa ihmettelen ratkaisua, jossa hän jatkuvasti - mutta ei kuitenkaan aina - käyttää muotoa "alkaa tekemään".

Joka tapauksessa odotan paljon A:n (todella vaikea nimi, jopa venäläisille, mihin kirjassakin viitataan moneen kertaan!) alustukselta Messilässä, kirjan perusteella hän vaikuttaa kuivan huumorin mestarilta.

Joskus ei vain ehdi lukea

2011-05-23T16:05:00.003+03:00

Pari viikkoa sitten jouduin menemään lukupiiriin ensimmäisen kerran niin, etten ollut lukenut teosta. Käsittelyssä oli Viktor Pelevinin teos Hyönteiselämää, joka on ilmeisen absurdi ja kokeellinen kuvaus venäläisestä elämästä. Ainakin muiden lukupiiriläisten esiin nostamat kohdat kuulostivat niin mielenkiintoisilta, että yritän paneutua kirjaan lähiaikoina. Sitä vartenhan lukupiirit kokoontuvat, että jäsenet lukisivat teoksia, joita eivät itse ehkä ollenkaan valitsisi. Tämä Pelevin on ehdottomasti sellainen.

Lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi sovittiin väljästi jokin venäläinen klassikko, aikaa lukemiseen on elokuun loppupuolelle asti. En ole vielä päättänyt omaa klassikkoani, mutta yritän kyllä ottaa jonkin sellaisen, jota en ole lukenut. Tosin melkein neljäkymmentä vuotta sitten nuorena luetut Tolstoin tiiliskivetkin voisivat tuntua ihan uusilta.

Jotain olen sentään ehtinyt lukea illalla sängyssä. ESS:n verkkolukupiiriä varten luin Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin teoksen Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville. Teos on aivan ihastuttava ja kirjoitin siitä pienen kommentin verkkolukupiiriin, joten ei tässä sen enempää.

Äitini kirjahyllystä poimin mukaani Tuula-Liina Variksen, yhden suomalaisen lempikirjailijani, novellikokoelman Toshiro Mifunen tiikeri. Jostain syystä tämä kokoelma on jäänyt minulta lukematta aiemmin, vaikka se ilmestyi jo 2005. Kirjan tarinoista ja teemoista oli noussut esiin jo aiemmissa Variksen kirjoissa, mielestäni paremmin. Novellit isän, äidin ja alkoholisti-sekakäyttäjäystävän kuolemista kuvaavat asiaa ja tunteita kuitenkin sen verran vakuuttavalla kokemuksella, että kirjan lukeminen kannattaa.

Olen lukenut myös yhden elämänhallintakirjan, joka tuli vähän kuin vahingossa työpostin mukana. Ruotsalaisten Martin Ingvarin ja Gunilla Eldhin Älykäs painonhallinta on jonkinlainen kooste siitä keskustelusta, jossa syitä lihomiseen etsitään ihmisen aivoista, siis lähinnä addiktioista esimerkiksi sokeriin ja muuhun lihottavaan ruokaan. Kirja antaa kyllä vakuuttavia ja selkeitä argumentteja mahdollisen elämänmuutoksen pohjaksi, mutta ainakin kansikuva avocadoineen ja tomaatteineen hämää. Opuksessa ei ole reseptejä eikä edes mitään listoja siitä, mitkä ruoka-aineet olisivat niitä oikeita. Ymmärrän logiikan, jonka mukaan ihmisen pitää itse ajatella ja etsiä itselleen sopivat tavat toteuttaa tätä "aivodieettiä". Silti uskon, että moni lukija olisi halunnut vähän konkreettisempia esimerkkejä onnistuneen laihduttajan mielikuvaharjoittelusta, liikuntatavoista ja ruokaohjelmasta. Sekin pikkuisen rassaa, että ne kaikki vähät esimerkit ovat ruotsalaisia. Ehkä kirjalla halutaan pedata töitä elämäntapavalmentajille, joilla on tarjota porkkanan lisäksi muitakin paremman elämän eväitä.

Rohkeita ihmisiä

2011-05-14T14:03:00.003+03:00

Kun eilen olin saanut loppuun Jukka Mallisen Joseph Brodsky -muotokuvan Seisahdus erämaassa. Elämäkertaa ja kirjoituksia Joseph Brodskystä, kävi niin kuin hyvän elämäkerran kanssa käy: syttyi tarve ryhtyä lukemaan Brodskyä itseään. Häpeäkseni pitää tunnustaa, että olen lukenut Nobel-kirjailijalta vain Venetsiasta kertovan upean Veden peili -teoksen. Runoja en ole lukenut ollenkaan (nyt Mallisen kirjaan otettuja näytteitä lukuun ottamatta), vaikka Nobel tuli kai nimen omaan runoilijalle. Mallinen kertoo hyvin asiantuntevan ja oivaltavan oloisesti siitä, miten eri asioita Neuvostoliitosta karkoitetun kirjailijan tuotannosta arvostettiin lännessä ja siinä venäläisessä piirissä, joka Brodskyä luki. Lännessä Brodsky oli enemmän esseisti, mihin vaikutti tietysti kielen vaihtokin venäjästä englanniksi. Täytyypä tutustua ainakin Katastrofeja ilmassa -esseekokoelmaan, jossa Brodsky kirjoittaa mm. itselleen läheisistä runoilijoista ja kirjailijoista kuten Anna Ahmatovasta ja Osip ja Nadezda Mandelstamista.

Minulle Mallisen teoksessa antoisinta oli itse elämäkertaosuus, joka myös jo kuvaili asiantuntevasti ja mielenkiintoisesti sitä, mitä, miten ja miksi Brodsky kulloinkin kirjoitti. Karkotus ensin Neuvostoliiton sisällä ja sitten länteen hioi kirjailijatimantin mutta myös kulutti miehen loppuun ennen aikojaan. Loppupuolella Mallinen (joka tunsi Brodskyn ja on laajasti sivistynyt slavofiili ja kirjallisuuden tuntija) menee teosanalyyseissään ja joissain selostuksissa esim. Brodskyn ja toisen venäläisen Nobel-kirjailijan, Aleksandr Solzhenitsynin, vahvasta keskinäisestä antipatiasta niin syvälle, etten jaksanut enää pysyä mukana. Hieno kirja kuitenkin.

Ennen Brodskyä tutustuin kirjan kautta rohkeaan naiseen, suomalaiseen Marketta Horniin, joka 2004 aloitti yhden naisen mielenosoitusmatkansa reppumatkailijana Aasiaan ja Australiaan. Matkan aikaan jo reippaasti yli viisikymppinen Horn kuvaa vuoden reissuaan teoksessaan Neljän Dollarin päivä (ilmestynyt pokkariversiona tämän vuoden alussa), jonka nimi jo kertoo paljon. Matka etenee halvoilla busseilla ja junilla alkuperäisväestön keskellä, yöpymään Horn pyrkii luostareissa ja muissa yhteisöissä, joissa hän voi tutustua paikallisiin ihmisiin ja maksaa oleskelunsa pääosin työllä. Hän tutustuu eri uskontoihin, naisen asemaan, köyhyyteen ja ympäristöongelmiin monelta eri kannalta.

Mielenosoitusmatkan yksi sisältö on vastustaa kertakäyttökulttuuria, minkä vuoksi Horn ei mm. suostu missään ostamaan pullotettua vettä tai käyttämään kertakäyttöastioita. Hän tekee oivaltavia huomioita ihmisten tavasta elää - etenkin tuhota maapalloa - ja on välillä raivostuttavan taipumaton ja pedantti.

Kirja kannattaa lukea ihan jo sen tietosisällön ja koettujen asioiden takia, mutta kokonaisuus on liian laaja ja tasapaksu, kun lähes jokainen päivä ja uusi liikenneväline tai majapaikka käydään läpi samanlaisella otteella. Vaikka Horn on kokenut monta erilaista maata ja kulttuuria ja jopa ääritilannetta, ne eivät aina erotu liian runsaan massan keskeltä. Toisaalta junnaaminen on myös tehokeino, josta voi saada edes kalpean aavistuksen matkan vaivalloisuudesta. Teksti perustuu Hornin matkan aikana kirjoittamaan blogiin ja sähköposteihin, mikä osaltaan selittää tekstin rakennetta.

Lastenkirjat ja kritiikki

2011-05-08T17:34:00.003+03:00

Suomessa julkaistaan vuosittain satoja lastenkirjoja, mutta kritiikkejä kirjoitetaan vain joistain harvoista. Eikä kritiikin taso ole hääppöinen: tilaa on liian vähän, ja harva kriitikko on erikseen kouluttautunut ymmärtämään esimerkiksi kuvan merkitystä tarinalle. Tämä viesti tuli hyvin selväksi viime viikolla, kun vedin kaksipäiväisen lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutuksen Päijät-Hämeen kesäyliopistossa Lahdessa. Kurssille osallistui 49 lastenkirjoista kiinnostunutta ihmistä, pääosa heistä kirjastoammattilaisia, mutta mukaan mahtui myös mm. pari opettajaa, kustantaja, kääntäjä ja kuvataiteilija.

Parempaa kritiikkiä toivoivat niin tutkija Päivi Heikkilä-Halttunen kuin kirjailijat Aino Havukainen, Sami Toivonen ja Timo Parvela. Heikkilä-Halttunen on itse kriitikko ja kirjoittaa mm. Helsingin Sanomiin ja Lastenkirjainstituutin Onnimanniin, mutta ei hänkään pysty puolentoista tuhannen merkin arvioissa sanomaan kuin murto-osan havainnoistaan. Osittain tästä syystä hän on perustanut Lastenkirjahylly-blogin, jossa hän käy läpi paneutuvasti sekä uutuuskirjoja että klassikkoja.

Tatu ja Patu -kirjoistaan tunnetut Havukainen ja Toivonen olivat kyllästyneitä siihen, ettei juuri kukaan kriitikko ole löytänyt heidän kirjoistaan sitä perusasiaa, että teksti ja kuvat kantavat kumpikin tarinaa omilla keinoillaan, ja useimmat asiat kerrotaan vain joko kuvissa tai teksteissä. Graafisen suunnittelijan koulutuksen saaneet tekijät ovat halunneet noudattaa samaa periaatetta myös kuvittaessaan muiden teoksia, vaikkapa Sinikka ja Tiina Nopolan Risto Räppääjiä. Muun muassa monet kuvituksen vitseistä ovat kuulemma nimen omaan Havukainen-Toivonen-tuotantoa, eivät siis Nopoloiden tekstistä lähteviä. Tämä menetelmä toimii silloin, kun kirjailijat ja kuvittajat ymmärtävät ja kunnioittavat toistensa huumoria ja ammattitaitoa.

Timo Parvela taas ihmetteli, miksei yksikään kriitikko kohtele lasten- tai nuortenkirjailijaa sillä tavalla oikeana kirjailijana, että esimerkiksi nostaisi tämän tuotannosta jonkin merkkiteoksen yleiseen keskusteluun "aikuisten" romaanien rinnalle. Parvela itse pitää Sammon vartijat -trilogiaansa (Tuliterä, Tiera ja Louhi) uransa pääteoksena, mutta sitä ei hyvistä arvosteluista huolimatta ole kuitenkaan nostettu "oikeiden" kirjojen tapaan esille. Vaikka Parvelan Ella-kirjat kuluvat yhä uusien lapsisukupolvien käsissä ja Maukka ja Väykkä -teoksissa nähdään jo klassikon aineksia, niistäkin puhutaan lähinnä hauskoina lastenkirjoina, ei osana kirjallisuutta.

Minulla oli etuoikeus lukea ennen kurssia vino pino sekä Havukainen-Toivonen-työparin että Parvelan teoksia - osa niistä ennalta tuttuja, osa ihan uusia tuttavuuksia. Tatuista ja Patuista ihastuin etenkin Tatu ja Patu Helsingissä -kuvakirjaan, joka toimii jopa elämyksellisenä matkaoppaana. Tatun ja Patun Suomi on tietenkin jo käsite, onhan se palkittu myös Finlandia Juniorilla.

Parvelalta ehdin lukea aika monta Ella-kirjaa, joissa on paljon koulumaailmaan ja ylipäänsä sosiaalisiin suhteisiin liittyvää viisautta - ja tietenkin sitä huumoria, joka pisti minut aika monta kertaa häiritsemään hihityksellä jo nukahtanutta puolisoa illalla sängyssä. Lisäksi pääsin nyt lukemaan kerralla Parvelan ja Virpi Talvitien lastenromaani-trilogian Keinulauta, Karuselli ja Onnenpyörä, joista ensimmäinen on palkittu Finlandia Juniorilla. Vaikka kokonaisuus on kunnianhimoinen, minua juuri nämä kolme kirjaa eivät saa lämpenemään.

Maukoista ja Väyköistä kirjoitinkin jo pienen merkinnän maaliskuussa; niistä pidän taas aivan valtavasti. Valitettavasti ennakkopakettiini ei kuulunut yhtään Sammon vartijat -trilogian osaa, joten se puute on yritettävä korjata pikaisesti.

Pikku merkintöjä kirjailijaksi aikovalta

2011-05-03T19:23:00.001+03:00

Maailmankuuluilta kirjailijoilta aletaan usein julkaista suomeksi varhaistöitä siinä vaiheessa, kun ei ole uutta tekstiä tarjolla. 2003 kuolleen kanadanamerikkalaisen Carol Shieldsin tuotannosta on nyt julkaistu esikoisteos Pikkuseikkoja (Small Ceremonies 1976). Se on ihan kelpo romaani, jossa ovat jo hyvässä kasvussa kirjailijan myöhemmät vahvuudet.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on nelikymppinen Judith, joka suhtautuu uraansa elämäkertakirjojen kirjoittajana sekä käytännöllisesti että hieman alemmuudentuntoisesti. Sama tuntuu koskevan perhe-elämää: apulaisprofessori-mies ei ole aivan alansa huippuja, ja kaksi teini-ikäistä lasta kipuilevat keskinkertaisia murheitaan.

Judithilla on kuitenkin taito havainnoida ja ihmetellä pikkuseikkoja, joiden ansiosta tasapaksu elämä muuttaa yllättävästi suuntaa. Miksi aviomiehen laatikko on täynnä villalankoja? Tuleeko englantilaistytön kirjeistä liian tärkeitä 12-vuotiaalle pojalle, ja miksi 16-vuotias tytär hullaantuu täysin Judithin ylenkatsoman kirjailijan uutuusteokseen? Ja miksi itse hän innostuu vahingossa löytämistään kurjista käsikirjoituksista?

Shields kuvailee herkullisesti kirjallisia ympyröitä, joihin Judith ei ihan vielä kuulu. Esikoistaan kirjoittaessaan Shields oli itse nelikymppinen viiden lapsen äiti ja opetti kirjallisuutta yliopistossa. Hän tunsi aihepiirinsä hyvin ja vieraili menestyksekkäästi kirjoittamisen maailmoissa myös myöhemmissä teoksissaan.

Pikkuseikkojen parasta antia ovat ihmisten, tilanteiden ja ympäristön analyysit. Suomalainen lukija tuntee olonsa suorastaan kotoisaksi kanadalaisessa lumisateessa ja hieman kankeassa seuraelämässä.

Kovin vahvaa muistijälkeä itse tarina ei jätä, sillä jotain varovaista teoksessa vielä on. Suosittelen kuitenkin jo ihan sen takia, että tämän esikoisen jälkeen hän kirjoitti mm. upeat teokset Kivipäiväkirjat ja Sattumankauppaa. Parempaa naisen elämän kuvaajaa saa hakea.

Ina Ruokolainen

Carol Shields: Pikkuseikkoja. Suom. Hanna Tarkka. Otava 2011, 240 s.

Kirja-arvio on julkaistu 3.5.2011 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa).

Ihmisten pahuudesta

2011-04-23T08:22:00.003+03:00

Otsikko on ehkä turhan dramaattinen, mutta se tuli ensimmäisenä mieleeni pohtiessani viime aikoina lukemiani kirjoja.

Lukupiirissä puolitoista viikkoa sitten käsittelimme Nawal El Saadawin kirjoja, itse asiassa minun ehdotuksestani. Talven jatkuneet arabimaiden vallankumoukset saivat minut kaivamaan tämän egyptiläisen lääkärin, kirjailijan ja feministin teokset hyllystäni. Olin lukenut ne joskus 1980-1990-lukujen vaihteessa ja silloin vaikuttunut. Nyt tartuin Imaamin tuho -teokseen; runolliseksi kehuttu myyttinen teos kertoo uskonnollisesta johtajasta, Imaamista, ja hänen aviottomasta tyttärestään Bint Allahista.

Lukukokemus oli kuitenkin hyvin hämmentävä. Runollisuus oli mielestäni löysää jaarittelua, joka vei kaiken tehon muutamalta sinänsä tehokkaalta vallan ja alistamisen kuvaukselta. Tekstissä oli periaatteessa myös rakkautta ja hellyyttä, mutta siihen en päässyt tunteen taholla kiinni ollenkaan.

Lukupiirissämme osa oli lukenut teokset Nainen nollapisteessä, Herra Ex-ministerin kuolema ja Eevan kahdet kasvot. Jokaisessa niissä oli vahvasti esillä se, miten alistettu ja kaltoin kohdeltu nainen on arabimaailmassa. Kun kirjailija on egyptiläinen nainen, hän varmasti tuntee ja tietää asian. Kuitenkin pohdimme sitä, missä ovat asian sävyt. Emme länsimaisina naisina päässeet oikein kiinni siihen, missä on esimerkiksi egyptiläisnaisten toivo muutoksesta, ja mahtavatko he kaikki toivoa sitä. Uutisten mukaan naisiakin on ollut paljon mukana talvella alkaneessa kansannousussa, myös aktiivisina osapuolina. Tällä kertaa tunsin, että kirjan lukeminen ei juurikaan auttanut minua ymmärtämään kuvaamaansa yhteiskuntaa tai sen ihmisten ajattelutapaa, pikemminkin vahvisti joitain hyvin kapeita ennakkoluuloja. Ja se on surullista se.

Jouko Heikuran Mustien vuorten varjossa on uutuuskirja, johon tartuin hyvin henkilökohtaisesta syystä - olenhan viettänyt kirjailijan kanssa pari vuotta samalla toimittajakurssilla melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Heikura sai kirjalleen komeat mainokset sekä Helsingin Sanomien kulttuurin etusivulla että ainakin Ylen Aamun kirjassa. Odotuksia siis oli, puoleen ja toiseen.

Alussa olin häikäistynyt. Heikura lähettää päähenkilönsä Rakel Ahon Balkanille kommunismin murenemisen myllerrykseen. Ensin on Romania ja Ceasescujen teloitus, kohta jo Jugoslavian sisällissota. Olen täysillä mukana autoissa kuoppaisilla teillä, joilla nuori sotakirjeenvaihtaja yrittää pysyä hengissä erimaalaisten kollegojensa ja fiksareiden avulla. Uskon vielä senkin, että hän uteliaisuuttaan joutuu tarkka-ampujan höynäyttämänä osaksi sotarikosta. Tämän maailman Heikura tuntee tai osaa ainakin kuvata niin, että lukija uskoo.

Mutta heti, kun mennään romanttiselle puolelle, muutun penseäksi, koska en usko näihin ihmisiin tässä roolissa. Kaikkein tylsin ja epäuskottavin on vaihe, jossa Rakel ja hänen rakastettunsa Romeo järjestävät Budapestissä hämärää taidekauppaa. En nyt kerro enempää, etten paljasta liikaa uutuuskirjan juonta. Sitä en kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi viihtynyt kirjan parissa. Heikura kirjoittaa koukuttavasti. Jotta hän kirjoittaisi minulle, toivoisin hänen jatkossa pitävän reportterin ja juonenkuljettajan vahvuutensa ja oppivan lisää siitä, miten ihmisten suhteita kuvataan.

Niin, ja ihmisten pahuudesta, siitä on kysymys myös Heikuran kirjassa. Lopussa olen jopa hieman valmis antamaan periksi sen suhteen, etten usko pääparin kaikkiin motiiveihin. Jos ja kun on lapsena kokenut sitä, mitä Romeo, ei enää koskaan ole ehjä.

Hylky yhdistää kohtaloita

2011-04-13T20:02:00.004+03:00

Helen Mosterin Hylky on niitä romaaneja, joka pistää lukijan odottamaan lisää. Ei niin, että toivoisin jatko-osaa, sillä tämä tarina on nyt tässä. Suomentajana ja toimittajana aiemmin tunnettu esikoiskirjailija on kuitenkin jo niin taitava, että odotan häneltä monta uutta sukellusta historiaan, taiteeseen – ja ehkä myös veden alle.

Tarina lähtee liikkeelle sukelluksesta. Lukijalle vielä tuntemattoman miehen eteen ilmestyy yllättäen hahmo ja sitten masto.

Kohta ollaankin vuoden 1792 Pietarissa, Katariina Suuren Talvipalatsissa, jossa vanheneva keisarinna valmistelee suurta tilausta. Rakkauselämäänsä ja valtaansa pönkittääkseen hän haluaa Meissenin posliinitehtaalta maailman kauneimman astiaston ja nuorelta wittenbergiläiseltä taiteilijalupaukselta upeita maalauksia. Tilaukseen kuuluu myös parhaita viinejä, kankaita, harvinaisia väriaineita ja muita ylellisyystarvikkeita.

Lastin kuljettajaksi valitaan alankomaalainen merikapteeni Willem Arnesen, joka on juuri jäänyt leskeksi lapsilaumansa kanssa. Heistä vanhin, Arne, ei isänsä pettymykseksi ole kiinnostunut merenkulusta nuoremman veljensä Pietin tavoin. Arne haluaa taiteilijaksi.

Nykysukeltajaksi paljastuu Anton Saksa, joka puolestaan on pettymys sekä entiselle vaimolleen että taideagenttina menestyneelle äidilleen. Meren alta löytyneestä hylystä tulee Antonille pakkomielle, jonka varjolla hän pääsee tutustumaan 1700-luvun lopun historiaan.

Romaani kulkee kahdessa aikatasossa välillä hyvin taitavasti, välillä hieman kömpelösti selittäen. Johtavaksi teemaksi nousevat perheen sisäiset ristiriidat.

Kiinnostavimmat hahmot ovat isä ja poika Arnesen, joista nuoren taiteilijalupauksen kohtalo koskettaa erityisesti. Arnella on aikansa tiukoissa raameissa sekä lahjakkuutta että näkemystä – ja kirjailijalla taitoa eläytyä niihin. Paljon ohuempi hahmo on Anton, teennäisempikin nykypäivän murheineen.

Moster kuvailee asiantuntevan oloisesti 1700-luvun hovitapoja, merenkulkua, posliinitehdasta ja kuvataidetta. Yhteen ne nivoo hylky, joka kovasti muistuttaa Suomen aluevesiltä löytynyttä Vrow Mariaa. Kaikki rönsyt eivät palvele tarinaa, mutta silti teksti pysyy kiinnostavana. Toivottavasti kirjailija valitsee jatkossakin yhtä mielenkiintoisia aiheita ja puhaltaa niihin vielä enemmän elämää.

Ina Ruokolainen

Helen Moster: Hylky. Avain 2011, 253 s.

Kirja-arvio on julkaistu 13.4.2011 Etelä-Suomen Sanomissa otsikolla Hylky yhdistää tapahtumia nykyajassa ja menneisyydessä.

Muistamisesta, kääntämisestä ja taas muistamisesta

2011-04-06T11:44:00.007+03:00

Viime viikkoina olen tiiviin työrupeaman ohessa lukenut ihan kiitettävän määrän kirjoja - jopa niin, että osa on jo melkein ehtinyt unohtua. Kertoo varmaan sekä kirjasta että lukijasta: todellinen mestariteos ei unohdu, mutta hyväkin voi mennä hieman hukkaan, jos lukeminen on vain suorittamista kaiken muun ohessa tai väsynyttyä ajanvietettä sängyssä nukkumattia odottaessa. Alla mietteitä kolmesta tärkeimmästä, joiden ajatukset jäivät pyörimään mielessä.

Imbi Paju: Torjutut muistot. Kirja on erittäin rankka ja vaikuttava kuvaus Neuvosto-Viron miehitysajasta, jonka pahuuksista en kerta kaikkiaan pystynyt ottamaan vastaan ihan kaikkea. Kirjoitin kirjan pohjalta mietteitäni muistelemisen tarpeesta Vuosikerta.fi-elämäkertapalveluun.

Jaana Kapari-Jatta: Pollomuhku ja posityyhtynen. Harry Pottereiden (ja ties kuinka monen muun kirjan) suomentaja kirjoitti yli kymmenen vuotta kestäneen urakkansa jälkeen vastauksia niihin kysymyksiin, joita ihmiset olivat hänelle kirjojen suomentamisesta lähettäneet. Ammatin perustietojen lisäksi hän tarjoaa erikoisherkkuja eli tietoa siitä, miten tietyt nimet ja ilmaukset ovat saaneet suomenkielisen asunsa.

Olin aiemmin selaillut kirjaa, nyt innostuin ostamaan ja lukemaan sen, koska kustantaja (Tammi) kuulemma suunnittelee kirjan makuloimista eli tuhoamista sen vähäisen myynnin takia. Vaikka teos ei ehkä olekaan ihan tiedettä tai kieleltään tyypillinen oppikirja, pitäisi se luettaa kaikilla niillä, jotka eivät koskaan ole edes kiinnittäneet huomiota kääntäjien työhön. Ihan hirveän vastuullista ja vaativaa hommaa, jossa pitää osata kiel(t)en lisäksi paljon muutakin!

Carol Shields: Kivipäiväkirjat. Ei ihme, että kanadalainen kirjailija sai tästä teoksestaan Pulitzer-palkinnon!

Kanadalaisesta kivityöntekijöiden yhteisöstä alkava saaga käsittää monta sukupolvea naisia, keskiössä Daisy Goodwill Flett. Teoksessa on niin monta koskettavaa persoonaa ja ihmiskohtaloa, että lukija jaksaa kaikki rönsyt ja siirtymät sekä ajassa että Amerikan mantereen sisällä, hieman Euroopassakin. Erityisesti pidän Shieldsin kirjoissa siitä, etteivät hänen henkilönsä välttämättä koskaan ole poikkeusyksilöitä - heitäkin Kivipäiväkirjoihin mahtuu - vaan ihan tavallisen tylsiä kansalaisia, joiden rakkaudet, perhe-elämä tai työuransa ei jonkun muun kertomana kiinnostaisi oikein ketään. Ja sittenkin, suurin osa meistä keskinkertaisista ihmisistä haluaa lukea juuri kaltaisistaan, epätäydellisistä ja mukiinmenevistä persoonista.

Keskeistä Kivipäiväkirjoissakin on muistaminen. Daisyn äiti on löytölapsi, joka ei saa nauttia pitkään perheestä, sillä hän kuolee synnyttäessään tytärtään. Isäänsä Daisy tutustuu vasta teini-iässä, kun kasvattiäitinä toiminut entinen naapuri kuolee. Mitä vanhemmaksi Daisy tulee, sitä enemmän hän kaipaa tietoja taustastaan ja alkaa siksi lopulta kerätä tietoja jopa kadonneen appensa juurista. Yksinäisyys ja juurettomuus toistuvat teoksessa monta kertaa, ja toisaalta sitä pidetään luonnollisena asiana, joka koskettaa myös biologissa perheissään kasvaneita. Jos joku ei ole aiemmin tutustunut Shieldsin kirjoihin, kannattaa aloittaa matka Kivipäiväkirjoista.

Laatuteatteria äideistä ja perheistä

2011-04-06T09:46:00.004+03:00

Maaliskuussa kävin kahdessa Lahden kaupunginteatterin ensi-illassa, näytelmät olivat Lasinen eläintarha ja Pesärikko. Kumpikin esitys on laatutyötä ja perustuu hyvään tekstiin, mutta Tennessee Williamsin perhehelvettiklassikkoon perustuva Lasinen eläintarha vaikutti minuun tällä kertaa enemmän. Orvokki Aution kirjatrilogiasta sovitettu Pesärikko oli ohjauksena jotenkin jähmeämpi ja sävyttömämpi.

Kumpaankin näytelmään on muuten kirjoitettu "kauhean" äidin (ja Pesärikossa samalla anopin) rooli, joista kummastakin näyttelijät selviävät upeasti. Lumikki Kouki hysteerisenä, pettyneenä ja turhamaisena Amandana on aivan huikea, en muista pitkään aikaan kokeneeni samanlaista puhdistavaa myötähäpeää noin hyvin esitetyn roolin äärellä.

Ritva Sorvali puolestaan tekee Laimistaan traagisen pohjalaisen kantaäidin, joka haluaisi olla jotain muutakin kuin kunnon ihminen, mutta ei uskalla.

Tervetuloa kirjoittamisen kursseille

2011-04-02T21:40:00.003+03:00

Jälleen pieni mainos: Lahden Kansanopisto jäljestää kevään, kesän ja syksyn aikana neljä kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen kannustavaa kurssia, joista kolmessa minulla on sormet pelissä. Ensimmäiset tulevat vastaan jo varsin pian, joten kannattaa olla valppaana ilmoittautumassa, jos aihepiiri kiinnostaa. Hintakaan ei ole aivan päätähuimaava, sillä kunkin viikonlopun 15 tunnin opetus maksaa 80 euroa.

Ja tässä kurssit: Elämäkertakirjoittaminen 14.-15.5., Keskustele ja kirjoita kirjallisuudesta (lukupiirikurssi) 11.-12.6., Kokeellinen kirjoittaminen 13.-14.8. ja Blogikirjoittaminen 10.-11.11.

Yhteystiedot, ilmoittautumisajat ja muut ohjeet löytyvät kunkin kurssin kohdalta linkin takaa. Tervetuloa kursseille!

Aikuista elokuvaa, viisaita kirjoja

2011-03-20T14:13:00.007+02:00

Kävin hyvässä seurassa katsomassa elokuvan Vuosi elämästä. Siinä oli paljon hyvää (ja seuralaiseni piti elokuvasta aivan valtavasti), mutta se jokin puuttui. Näyttelijät ovat sekä hyviä että uskottavan oloisia; on suorastaan ihastuttavaa katsoa eurooppalaista elokuvaa, jossa kenenkään ei tarvitse olla Hollywood-mitoissa.

Käsikirjoituksen pääideakin on toimiva: Ruth Sheenin esittämä Gerry ja Jim Broadbentin esittämä Tom ovat onnellinen pariskunta, joka kuuntelee vähemmän onnellisten ystäviensä vaikeuksia ja yrittää tukea heitä pääasiassa tarjoamalla päivällisiä. Aikuiset ihmiset puhuvat toistensa ohi, juovat paljon viiniä ja joko kieltävät ongelmansa tai sitten vatvovat niitä loputtomasti. Tom ja Gerry hakevat voimaa ja iloa siirtolapuutarhapalstalta. Hommassa kuluu vuosi.

En päässyt näiden ihmisten tunnelmaan, vaikka olen istunut vähintään kymmenillä vastaavanlaisilla kutsuilla, joilla syödään ja seurustellaan viinilasin äärellä. Mielestäni vika on rakenteessa, joka on filmiksi liian tasapaksu. Tv-sarjana vuodenaikojen vaihtelu puutarhapalstalla ja ihmissuhteiden isot ja pienet muutokset sinä aikana olisivat ehkä toimineet paremmin. Filmissä on nimittäin hetkensä; alun terapiaistunto, jossa Gerry yrittää saada Imelda Stauntonin esittämää naista muuttamaan elämäänsä, on suorastaan hyytävän hyvä.

-----------
Olen lukenut viime aikoina aika monta kirjaa, joissa käydään läpi sisällissodan ja/tai kansanmurhan kärsineiden ihmisten vaiheita. Viime aikojen uutisten keskellä - tässä tapauksessa etenikin arabimaiden kansannousujen - on välillä tuntunut siltä, ettei kirjaa enää pysty lukemaan. Ja sitten on taas muistanut, että valitettavan moni ihminen on ihan henkilökohtaisesti kokenut nämä kauhut;tullut tapetuksi, raiskatuksi, kidutetuksi tai ihan "vain" kuollut nälkään oman maansa sisällä käsittämättömissä julmuuksissa. Virolaisen Imbi Pajun Torjutut muistot oli tällainen kirja, jota ryhdyin lukemaan nimen omaan sen elämäkerrallisten pohdintojen takia. Pajuhan kertoo kirjassa (ja elokuvassa sitä ennen) äitinsä ja tämän kaksoissisaren karmean tarinan Neuvosto-Virosta, jossa kuka tahansa saattoi olla järjestelmän vihollinen.

Imbi Paju on muuten tulossa ensi torstaina Lahteen kertomaan Sofi Oksasen kanssa toimittamastaan artikkelikirjasta Kaiken takana oli pelko, joka sekin kertoo ihmisten elämästä neuvostomiehityksen aikana. Menisin ehdottomasti kuuntelemaan häntä pääkirjaston auditorioon (17.30), jos en olisi matkoilla tuolloin.

---------------
Onneksi on olemassa myös sellaisia viisaita kirjoja, joissa uskotaan ihmisten hyvyyteen tai ainakin kykyyn yrittää olla hyviä. Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Maukka ja Väykkä -kirjat tosin kertovat päällisin puolin kissasta ja koirasta ja heidän eläinystävistään, mutta jokainen faabelien ystävä toki tietää eläinhahmojen edustavan meidän ihmisten hauskoja, ikäviä, pikkusieluisia, ahneita, lempeitä, rakastettavia ja ties mitä luonteenpiirteitä. Maukka-kissa on aika itsekäs ja elämästä nautiskeleva tapaus, sen paras ystävä Väykkä puolestaan ahkera ja vähän tylsäkin koirakaveri, joka aina yrittää korjata tilanteet. Ja Kana von Got, Lehmä Muukkonen ynnä muut muuten vain mielenkiintoista porukkaa.

Sarjassa ovat tähän mennessä ilmestyneet Maukka ja Väykkä, Maukka, Väykkä ja mieletön lumipallo ja Maukka ja Väykkä rakentavat talon. Kirjoissa kunnon moraali, hersyvät kerronta ja hauskat sattumukset yhdistyvät oivaltavan upeisiin kuviin. Suosittelen luettavaksi ääneen niille perheenjäsenille, jotka eivät vielä osaa lukea! Ja tietysti samalla muillekin.

Muistutan myös vielä, että Timo Parvela on tulossa Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskurssille kertomaan mm. näistä viisaista teoksistaan 5.5. Kurssi on kaksipäiväinen, ja siellä on muitakin hauskoja, viisaita ja valovoimaisia esiintyjiä.

-----------
Ja vielä yksi kirjaamisen arvoinen kokemus, josta tietenkin olisi pitänyt muistaa kirjoittaa aiemmin. Lahtelaisen Aaro Matinlaurin näyttelyt ovat hänen 1970-luvun lopun debyytistään lähtien olleet aina tapauksia, niin nytkin. Tänään Kehystämö-galleria Aila Seppälässä sulkeutuneessa näyttelyssä oli muutama niin energinen muotokuva, että niihin oli varmasti saatu ainakin hippunen esittämänsä ihmisen sielua mukaan. Näköisiä kuvia, mutta ei mitään "näköistaidetta". Ikävää, ettei paikallinen valtalehti katsonut aiheelliseksi arvioida hienoa näyttelyä.

Latteaa ja sekavaa ihmissuhdekuvausta

2011-03-02T18:41:00.004+02:00

Kävin katsomassa elokuvan Rakkautta italiailaisittain, alkukielellä Io sono l'amore. Rikkaasta milanolaisesta tehtailijasuvusta kertovassa tarinassa on komeita kuvauspaikkoja perheen kaupunkitalosta aina Sanremon maisemiin, minkä lisäksi filmin naiset toimivat (mm. kaunis ja sielukas brittinäyttelijä Tilda Swinton) oikein hyvin italialaisen huippumuodin vaatepuina.

En kuitenkaan lämmennyt filmin ihmissuhdekuvakselle, jossa keski-ikäistä äitiä näyttelevän Swintonin ja tämän pojan kokkiystävän rakkaussuhde on keskiössä. Heidän intohimonsa ruokaan tuotti kylläkin jälleen upeita kuvia, mutta muuten en löytänyt parin väliltä kipinää. Erityisen lattea oli ylipitkä rakastelukohtaus, jossa näytettiin sekä itse paria että kesäisen paratiisin kukkia ja mehiläisiä aivan loputtomiin. Ja traaginen loppu oli niin ihmeellinen, että osa katsojista nousi jo kesken kaiken ylös penkeistään. Noiosissima!

Pointsit siitä, että filmissä tosiaan puhutaan italiaa pääosan ajasta, venäläissyntyistä äitiä esittävän Swintonin ansiosta vieläpä armollisen hitaasti. Kävi siis edes kielitunnista.

Luin Niina Revon kirjan Kaksi (WSOY 2002), jonka ihmissuhdekuvaukset puolestaan tuntuivat aluksi aivan ylivoimaisen kryptisiltä. Nuori kirjailija Julia on perhekriisissä ja kirjoittaa itsensä ikäisen parin rakastumisesta, pariutumisesta, lapsen saamisesta ja kriisistä. Kirjan henkilöiden nimet Äl ja Gee tökkivät pahasti, koska naisen ja miehen kirjain menivät mielessäni koko ajan sekaisin. Onneksi kuitenkin luin loppuun, kyllä sieltä ne tasot löytyivät.

Henkimaailman ilmiöitä ja aspergerin syndroomaa

2011-02-26T20:09:00.007+02:00

Kirjojen lukemiseen jää tällä hetkellä aivan liian vähän aikaa. Jotain ehtii sentään iltaisin sängyssä, vaikka uupumus liian usein sulkee ensin silmät ja sitten tiputtaa kirjan syliin.

Heikki Saure: Matka yli ymmärryksen. Avain 2011.
Saure paneutuu henkimaailman ilmiöihin pääasiassa suomentaja Anuirmeli Sallamo-Lavin kokemusten kautta. Kirja on huiman mielenkiintoinen matka tällaiselle jalat maassa -ihmiselle, joka ei ole aiemmin kokenut mitään tarvetta ottaa selvää siitä, mitä merkitsee vaikkapa transsiparannus tai regressioistunto. Tämän jälkeen kiinnostus väkisinkin herää, sen verran elävästi ja selkeästi Saure - kohteensa äänellä - tarinoi. Vaikka teoksessa ei ole haluttu mässäillä hengillä, eläydyin alkuosassa sen verran syvästi sen tarinoihin, että ihan pikkuisen illalla pelotti. Pääsanoma on kuitenkin se, ettei henkimaailmassa ole mitään pelättävää.

Mark Haddon: Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Suom. Terhi Leskinen. Otava 2003.
Tässäpä yksi niistä oivallisista kirjoista, joita tuskin olisin löytänyt ilman lukupiiriä! 15-vuotiaan Christopherin näkökulmasta kerrottu (nuorten)kirja lähtee liikkeelle kuolleesta koirasta, jonka tappajaa nuori mies alkaa selvittää. Dekkarista ei kuitenkaan ole kysymys, vaan Christopherin yrityksestä selvittää itselleen, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Aika pian lukijalle selviää, että kertoja on erityinen: hän ymmärtää matematiikkaa mutta ei ihmisten ilmeitä eikä missään tapauksessa halua matkustaa mihinkään uusiin paikkoihin tai koskettaa ketään ihmistä. Kirja antaa ihan uuden näkökulman siihen, millaiselta maailma voi tuntua, haista, kuulua ja näyttää, jos jotkin aistit ja kyvyt ovat ylivirittyneitä ja toiset eivät toimi ollenkaan niin kuin meiltä odotetaan. Merkillinen ja silmiä avaava matka tämäkin!

Tatun ja Patun ja Ellan ystäville

2011-02-24T13:12:00.004+02:00

Tämä on mainos: olen ollut suunnittelemassa Päijät-Hämeen kesäyliopiston lasten- ja nuortenkirjallisuuskoulutusta, joka tänä vuonna järjestetään jo toukokuussa, 4.-5.5. Kurssin otsikko on Outolasta Maukkaan ja Väykkään, Kuvakirjan monet maailmat.

Onnistuimme saamaan esiintyjiksi/luennoitsijoiksi huippusuositut ja -toivotut kuvittaja-kirjailijat Aino Havukaisen ja Sami Toivosen (Tatu ja Patu -kirjat) ja kirjailija Timo Parvelan (mm. Ellat ja Maukka ja Väykkä -kirjat). Vaikka teema on kuvakirjat, keskustelemme kurssilla varmasti paljon muustakin.

Kesäyliopistossa kun ollaan, tarjolla on tietenkin myös hieman teoriaa kulttuurielämyksen ohessa. Kukakirjoista väitöskirjaa tekevä tutkija-kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen arvostelee lastenkirjoja mm. Helsingin Sanomiin ja pitää erittäin tasokasta blogia Lastenkirjahylly, jota suosittelen. Lehtori Kaarina Kolu puolestaan on tutkinut mm. suomalaista satua ja osaa kertoa, mitä kirjoja nuoret lukevat.

Tervetuloa kurssille, jos yhtään kiinnostaa, millaista kulttuuria on tarjolla lapsillemme. Ilmoittautumiset (19.4. mennessä) suoraan kesäyliopistoon, lisätietoja hinnasta ja muista käytännön asioista saa mm. info(at)paijathameenkesayliopisto.fi -osoitteesta.

Pienten ideoiden kirjamessut

2011-02-20T16:58:00.009+02:00

Kävin tämänvuotisilla Lahden Kirjamessuilla molempina viikonlopun päivinä. Päämotiivini oli tavata kulttuurista kiinnostuneita tuttavia, mutta olin etsimässä myös uusia lähteitä ja ideoita omaan työhöni kriitikkona ja toimittajana. Kovin paljon en osannut odottaa, sen verran sattumanvaraista tiedottaminen oli. Etukäteen tullut messulehti ei juuri houkuttanut lukemaan, nettisivuilla on lisäksi ihan liikaa kielivirheitä.

Itse messut sen sijaan olivat myönteinen yllätys. Niiltä puuttuivat isot kustantajat, mutta se ei ole ongelma sellaiselle ihmiselle, joka etsii muutakin kuin mahdollisimman halpoja kirjoja. Ja olihan niitäkin Rosebudin osastolla, joka edusti myös joitain isompia kustantajia. Pienkustantajat taas tarjosivat juuri niitä helmiä, joita usein ei saa kysymälläkään ketjukirjakaupoista. Ostin mm. Nastamuumio-kustantamon osastolta Lev Rubinšteinin runoteoksen Tässä olen minä ja Lázsló Szörenyin teoksen Pitkä viini.

Ehdottomasti parhaat ideat tarjosi tänä vuonna kuitenkin Sysmän kirjakylän osasto. Osastolla oli Sysmän kirjakylän oy:n julkaisemaa kirjallisuutta, omakustanteita ja monenlaisia ammattilaisia, mm. kirjoja korjaava Artnikkari. Vein tekijälle kaksi sukuaarretta entistettäviksi ja odotan tietysti jännityksellä, millaisessa kunnossa ne tulevat takaisin.

Moni menee kirjamessutapahtumiin ennen kaikkea kuuntelemaan kirjailijahaastatteluja. Minä olen tässä suhteessa aika valikoiva, sillä mieluummin luen hyvän kirjan kuin kuuntelen löysän keskustelun sen ympäriltä. Tämän aamun aloitus, emerituspiispa Juha Pihkalan ja avaruus- tähtitieteen professorin Esko Valtaojan, haastattelu oli kuitenkin elävää ja sivistynyttä keskustelua. Haastattelija, kirjallisuusihminen Tuulikki Norrlin, ei turhaan lähtenyt keskeyttämään jutustelua sen parhaissa kohdissa. Kysymyshän on uskonnon ja tieteen mittelystä, jota herrat ovat nyt tehneet jo kahdessa kirjassa sen verran suvaitsevan hedelmällisesti, ettei kenenkään tarvitse ainakaan heidän takiaan erota kirkosta tai liittyä siihen.

En ole lukenut Tiedän uskovani, uskon tietäväni -kirjaa, joten en osaa sanoa, pystyvätkö herrat olemaan yhtä hurmaavia kirjallisessa keskustelussa kuin elävinä - todennäköisesti. Asiasta kiinnostunut voi lukea vaikkapa Helsingin Sanomien tai Kansan Uutisten Verkkolehden arvostelut.

Varasto, elämä ja kuolema

2011-02-20T16:21:00.008+02:00

Kävin perjantai-iltana, harvinaisen työntäyteisen ja raskaan viikon jälkeen katsomassa Varasto-näytelmän Lahden kaupunginteatterissa. Arto Salmisen tiukka teksti oli saanut veroisensa toteutuksen, jossa oli sekä huumoria että asennetta ja ennen kaikkea hyviä roolitöitä. Ei ole ihan helppoa esittää kouluttamatonta, kieroa tai tyhmää varastomiestä tai myyjää niin, että hänestä löytyy myös muita ominaisuuksia. Tai pistää näytelmän kaksi varasta vastaamaan sen filosofisesta ja moraalisesta sanomasta. Vielä vaikeampaa on kertoa tuo tarina niin, että ihmisistä pitää ja heistä välittää. Näytelmän alatyylin sanoilla ryyditetty dialogi ei viljele kirosanoja tai sukupuolielinten lempinimiä shokeerauksen vuoksi vaan oikeissa yhteyksissä vahvistamassa sanomaa siitä, miten osa ihmisistä tiputetaan tämän yhteiskunnan marginaaliin. Tarvitaan siis sekä hyvä teksti että kunnon esittäjät.

Näytelmän kirjoittaja Arto Salminen ei koskaan ehtinyt nähdä tekstinsä kantaesitystä Kansallisteatterissa, sillä hän kuoli äkillisesti sairauskohtaukseen 46-vuotiaana. Kannattaa lukea Harri Haanpään muistosanat WSOY:n sivulta, niissä on kerrottu perusasiat tinkimättömän kirjailijan suhtautumisesta elämään ja etenkin työhönsä, kirjoittamiseen.

Perjantai-illan teatterikäyntini osui tilanteeseen, jossa olin juuri kuullut toisen tinkimättömästi työhönsä suhtautuneen kirjoittajan, Etelä-Suomen Sanomien toimituspäällikön Asko Hynnisen kuolemasta. Hänkin menehtyi äkillisesti sairauskohtaukseen aivan liian varhain, 52-vuotiaana. Muistan parikymmentä vuotta nuoremman Askon, jonka kanssa järjestimme koulutuksia kollegoille ja väittelimme tiukastikin journalismista ja sen tekemisestä, välillä kulttuuristakin. Viimeisen henkilökohtaisen keskustelun kävin hänen kanssaan noin kuukausi sitten Tuomari Nurmiosta ja taiteilijaa käsittelevästä Dumari-kirjasta, jota me kummatkin pidimme sekä erinomaisen hyvänä elämäkertana että yhteiskunnallisena ja kulttuuria käsittelevänä ajankuvana. Ikävä tulee Askoa ihmisenä ja hänen teräviä huomioitaan.
Askon muistosanat voi lukea tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien paperilehdestä, ne kirjoitti päätoimittaja Heikki Hakala.

Kirjojen rakastajan verkkolukupiiri

2011-02-17T16:24:00.003+02:00

Suosittelen Etelä-Suomen Sanomien uutta verkkolukupiiriä, jota vetää kirjojen rakastaja Tuulikki Norrlin.

Olen noin kaksi vuotta osallistunut hänen kanssaan ihan vanhanaikaiseen lukupiiriin, jossa joukko ihmisiä istahtaa illaksi saman pöydän ääreen ruotimaan lukemaansa kirjaa. Keskustelu on aina ollut antoisaa ja Tuulikki sen kantavia voimia. Kaikille yhteinen päivämäärä ei kuitenkaan aina sovi, eivätkä kaikki muutenkaan pysty matkustamaan kotinsa ulkopuolelle. Heille verkkolukupiiri on loistava mahdollisuus keskustella kirjoista muiden kiinnostuneiden kanssa! Ja myös meille, jotka haluamme lukea ja keskustella lukemastamme ihan missä vain.

Tuulikki esittelee verkkolukupiiriä ja haastattelee kirjailijoita myös tulevana viikonloppuna Lahden kirjamessuilla.

"En opeta ihmisiä kirjoittamaan vaan löytämään kirjoittajan sisältään"

2011-02-14T09:27:00.008+02:00

Osallistuin viime viikolla kaksipäiväiseen Taide käy työssä -seminaariin, johon oli koottu taidealojen asiantuntijoita, tutkijoita ja opettajia. Yksi luennoitsijoista ja työpajan pitäjistä oli Gillie Bolton, isobritannialainen tutkija, kirjoittajaohjaaja ja kirjailija, jonka menetelmistä olen kirjoittanut aiemminkin.

Bolton ohjaa usein sekä fyysisesti että psyykkisesti sairaita ihmisiä, joita hän auttaa kirjoittamisella käsittelemään sairauttaan. Toinen kohderyhmä ovat terveydenhuoltoalan työntekijät, joiden pitää jaksaa tehdä töitä näiden ihmisten kanssa. Menetelmän nimi on Reflective Creative Writing.

Tässä muutamia Boltonin luennosta poimimiani perusasioita, joihin hänen metodinsa perustuu.

En opeta ihmisiä kirjoittamaan vaan opetan heitä löytämään kirjoittajan sisältään.

Työsi on erittäin tärkeää! Boltonin mukaan suurin osa ihmisistä uskoo, että juuri heidän työnsä on vain tavallista, arkipäiväistä, eikä kiinnosta ketään muuta. Kirjoittaminen voi auttaa heitä näkemään toisin, löytämään omat, mielenkiintoiset tarinansa.

Taide on taikaa! Bolton nojaa Jean-Francois Lyotardin ajatukseen, jonka mukaan me kirjoitamme ennen kuin tiedämme, mitä sanoa, miten sen sanomme ja saadaksemme selville sen, mitä haluamme sanoa. Bolton soveltaa asiaa käytännössä harjoituksissaan, jossa hän kehottaa ihmisiä kirjoittamaan esimerkiksi kuusi minuuttia asiasta, joka ensimmäisenä tulee hänen mieleensä, nostamatta kynää välillä paperista.

Asiat nousevat esille, ennen kuin tarina nostaa ne esille. Tämä havainto tulee eräältä Boltonin kirjoittajaryhmäläiseltä ja liittyy edelliseen kohtaan. Itsekin huomasin lyhyessä työpajassa, että kirjoittaminen ajattelematta tai automaattisesti toimii. Kuuden minuutin tarinassani yli hyvin yllättävä, jopa kipeä sisältö.

Pidän runoudesta, koska en saa sitä tekemään, mitä haluan. Runouden on tehtävä se, mitä runous haluaa.Toinen Boltonin oppilaan kiteytys, jota opettaja selittää: Sallimme itsellemme sen, että teemme taidetta.

Älä anna ajattelun häiritä! Tekeminen merkitsee. Työpajan metodia voi vielä selventää teatterimetaforalla. Kun käymme teatterissa, näemme vain valmiin teoksen ja tiloista lämpiön, katsomon ja ne esiripun takaiset tilat, joissa esitys tapahtuu. Näyttämön takana on kuitenkin valtava määrä jännittäviä takahuoneita, joissa rakennetaan lavasteita ja ommellaan pukuja, puetaan ja meikataan näyttelijöitä jne. Mielemme kuitenkin pysyy useimmiten katsomossa, kun meidän pitäisi päästää se työhuoneisiin hommiin. Tässä auttaa se, että vain alamme kirjoittaa.

Luota kirjoittamisprosessiin! Arvosta itseäsi ja kykyjäsi! Sinä itse otat vastuun kirjoittamisprosessista, ei pomosi, ohjaajasi tai tutorisi.

Sisältö on tärkein: Älä kirjoittaessasi välitä kieliopista, rakenteesta tai muista säännöistä! Ehdit korjata tarinan myöhemmin.

Anna itsellesi aikaa! Ole avokätinen ja armollinen itseäsi kohtaan! Kirjoittaminen alkaa sujua, kun nautit siitä.

Vaikka kirjoittaisit vaikeista aiheista ja ihmisistä, ole armollinen myös niitä ihmisiä kohtaan, joista kirjoitat. Mieti asiaa toisen ihmisen näkökulmasta. Tästä Bolton kertoi esimerkin, jossa kätilö kirjoitti ensin tarinan synnyttäjästä, joka oli hänen mielestään käyttäytynyt täysin mahdottomalla tavalla. Kun kätilöä pyydettiin kuvailemaan tapahtumat synnyttävän äidin näkökulmasta, hän ymmärsi naisen olleen hirvittävän peloissaan ja käyttäytyneen siksi huonosti.

Ja vielä loppukevennys. Bolton näytti meille sarjakuvaa, jossa sarjakuvan Lassi kirjoittaa kirjettä joulupukille. Siinä hän haukkuu pukin aiemmista vuosista, jolloin Lassi ei koskaan ollut saanut mitään haluamaansa lahjaa. Leevi-tiikeri toteaa, että Lassi ehkä haluaisi nukkua yön yli, ennen kuin lähettää kirjeen eteenpäin. Tiedän, vastaa Lassi, mutta kirjeen kirjoittaminen tuntui hyvältä.

Ei haittaa, vaikka kirjoittaisi kamalia sanoja elämänsä vaikeista tapahtumista ja ihmisistä. Kannattaa kuitenkin miettiä, kenelle tekstin näyttää. Vanhanaikainen päiväkirja on turvallisempi kuin kaikille avoin blogi tai Facebook. Eikä joulupukillekaan ehkä kannata paljastaa aivan kaikkea.

Gillie Boltonin menetelmiin voi tutustua tarkemmin hänen verkkosivullaan.

Kuninkaan puhe ja äidin hotelli

2011-02-13T10:14:00.004+02:00

Nähty: elokuva Kuninkaan puhe. Suomalaiset elokuva-arvostelijat eivät ole innostuneet elokuvasta mitenkään valtavasti, mutta minä viihdyin filmin parissa ja jopa liikutuin. Elokuvalla on ihan oikea aihe - puhevikaisen ja esiintymiskammoisen kuninkaan pakko esiintyä radiossa eli "modernissa mediassa" - ja taustalla uhkaava ja lopulta alkava toinen maailmansota. Lisäksi brittituotanto marssittaa jälleen esiin liudan hyviä näyttelijöitä kuten puheopettajaa esittävän Geoffrey Rushin. En hirveästi perusta tähtiajattelusta, mutta kuningasta esittävän Colin Firthin karisma myös puree täysillä.

Luettu: Pirkko Lindbergin muhkea, 586 sivua paksu, Hotelli Kaipaus. Hieman liian runsas, mutta erittäin otteessaan pitävä kuvaus hotellinpitäjä-äidin Czardan ja kasvattitytär Tinkan seitsemästä vuodesta vaasalaisessa hotellissa 1950-luvulla. Äidin mukana kulkevat muistot koko kuluneesta vuosisadasta, tytär tutustuu oman kasvunsa ohessa elämän tosiasioihin myös hotellissa työskentelevien ja asuvien ihmisten kautta. Kannattaa lukea Helsingin Sanomista Suvi Aholan paneutunut arvostelu kirjasta, vaikka minä en painottaisikaan ihan niin paljon teoksen asemaa "nuorten naisten romaanina". Toivon, että mahdollisimman moni ns. lukuromaanien ystävä löytäisi tämän kirjan.

Veirron kirjoissa ei saarnata

2011-02-13T09:42:00.004+02:00

Älkää luulkokaan, että Kalle Veirto kirjoittaisi kirjoja pojille vahvistaakseen heidän lukutaitoaan tai kertoakseen vaikkapa liikunnan merkityksestä terveydelle. Veirto kirjoittaa itselleen ja samalla lukijoille, koska se on ”helvetin kivaa”.

Ina Ruokolainen

Veirto saapuu tapaamiseen iltapäivällä, kun päivän tehokas kirjoitusaika on ohi. Menossa on tiivis kirjoitusperiodi ja seitsemän kuukauden virkavapaa urheilutoimittajan työstä Etelä-Suomen Sanomissa, osittain apurahalla.

Kymmenosaiseksi kaavaillun Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjan seitsemäs osa Kätketty lipas ilmestyi vuoden alussa, kahdeksas tulee syksyllä. Työn alla ovat myös jo yhdeksäs ja kymmenes seikkailu, jotka julkaistaan ensi vuonna.

Noin kymmenvuotiaat pojat ovat löytäneet sarjan hyvin, ja osasta kirjoja on otettu myös uusia painoksia. Ei ihme, sillä kirjoissa on sopivassa suhteessa ikäkauteen kuuluvaa kohellusta, hauskaa sanailua ja ihan pikkuisen elämänfilosofiaakin.

Kirjailijalle henkilöhahmot ovat läheisiä, sillä pikkupoika hänessä on edelleen hyvissä voimissa. Tai oikeastaan päinvastoin: kirjoittamisessa on aina kyse päähenkilön näkökulmasta, jonka kuvauksessa pitää olla rehellinen.

Veirron aikuinen alter ego, kahden kirjan sankari Kalle Virtanen, on nyt lepäämässä, sillä varhaisteinien sarja pitää saada ensin valmiiksi.

̶- Sen takia juuri on syytä polkea aika kovaan tahtiin ja tupata syrjään muita hankkeita. Kymmenennen osan jälkeen sarja muuttuu, sillä Kivimutka rupeaa ratkomaan rikoksia vähän erilaisesta vinkkelistä, ja kirjoihin tulee myös toisenlainen vääntö.

Pelikonsolin hehku

Erilaista näkökulmaa on tarjolla jo tänä keväänä. Veirron novelli julkaistaan Tammen antologiassa. Huimaa julkaisutahtia täydentää myös vastikään julkaistu Pelibunkkerin pojat. Se on suunnattu Henkkojen kohderyhmää pari vuotta vanhemmille, kohta yläkouluun meneville 12-vuotiaille.

Pelikonsolien ihmeellisessä maailmassa Veirto kyseenalaistaa kuvan, joka pitää lasten ja nuorten pelaamista pahan alkujuurena. Kirjan aikuisista osa näkee ongelman peleissä ja netissä mutta ei omassa suvaitsemattomuudessaan. Lapsille taas sattuu ylilyöntejä, kun he haluavat kiertää älyttömiä sääntöjä.

̶ Nuortenkirjahahmoissani on viattomuuden mahdollisuus, mutta ei heidän tarvitse olla puhdasotsaisia kaikilla tasoilla. Ideologista saarnaa en halua pitää, mutta kirjassa pitää olla mahdollisuus tehdä asioita reilusti ja rehellisesti.

Reilun pelin sääntöjä hakee poikajoukko, jonka aiempaan piilopaikkaan muuttaa mielenkiintoinen tyttö pelisuunnittelijaisänsä kanssa. Peliperheen sääntöihin kuuluvat mm. kotityöt ja ulkoilu, joilla tienaa aikaa himoitun pelikonsolin ääressä.

Ovela sääntö, jonka varjolla kirjailija saa vietyä sankarinsa niinkin epätodennäköisen harrastuksen kuin pesäpallon pariin. Tosin sekin perustellaan hyvin, ei vain tytön aiemmalla asuinpaikalla Pohjanmaalla.

̶ Kannattaa muistaa, että lapsia tässäkin johdattaa se maagisen konsolin hehku. Minä en halua markkinoida liikuntaa ja urheilua vain jonkin markkinatalouden nimissä, jos se ei lapsista itsestään ole kivaa.

Lahti sopii seikkailuun

Kun Kalle Veirto aloitti kirjailijana noin kymmenen vuotta sitten, hän sijoitti kirjojensa tapahtumat ohjelmallisesti Lahteen. Sen jälkeen kotikaupunki on säilynyt kätevänä kulissina, jossa riittää sopivia seikkailupaikkoja vaikka kokonaisen elämäntyön ajaksi.

̶ Mytäjäisten lampea tai Radiomastoja en voi siirtää, sen sijaan päähenkilön asuinpaikan voin valita ja urheilukenttääkin käänsin vähän. Sen jälkeen vapautin itseni kenttätyöstä ja annoin mielikuvitukselle vallan, Veirto kertoo Pelibunkkerin poikien tapahtumapaikoista.

Kahden aikuisten romaanin, Suuret sählymuistelmani (2002) ja Vilttiketjumies (2009), perään on suunnitteilla vielä ainakin trilogian kolmas osa. Lahtelaisen pienkirjailijan Kalle Virtasen elämä on kuitenkin sellaista vääntöä, että lahtelainen kirjailija Kalle Veirto haluaa kerätä riittävästi aineistoa.

̶ Jos en muuten, niin ilkeyttäni sen kirjoitan, mutta ensin pitää kerätä muutama vuosi sappea. Ja mielellään myös vähintään vuoden apuraha.

Fakta

Kalle Veirto on syntynyt 1961 Lahdessa, johon pääosa hänen kirjoistaan sijoittuu.

Hän on kirjoittanut tähän mennessä 16 Kariston julkaisemaa kirjaa. 2011 on julkaistu Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka ja kätketty lipas ja Pelibunkkerin pojat. Syksyllä ilmestyy kahdeksas Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka -sarjan osa sekä pokkaripainos vuonna 2002 julkaistusta teoksesta Suuret sählymuistelmani.

Kalle Veirron haastattelu on julkaistu 13.2.2011 Etelä-Suomen Sanomissa (ei verkossa). Nimen taivutus on lehden versiossa Veirton, mikä tuntuu olevan nykytrendi. Kirjailijan kanssa kuitenkin sovin, että voin taivuttaa nimen ns. "oikein".

Matka omaan mieleen

2011-02-08T07:30:00.004+02:00

Amerikkalainen kirjailija Siri Hustvedt on romaaneissaan nojannut ihmisen psyykeä tutkiviin teorioihin käsitellessään henkilöidensä sielunelämää. Ilman erikoislääkärin tai psykologin koulutusta en osaa arvioida hänen asiantuntemustaan. Hyvän kirjailijan maailmaan ja henkilöihin kuitenkin uskoo mielellään, kun ne tuntuvat oikeilta.

Vapiseva nainen. Hermojeni tarina -teoksessa on eri lähtökohta, Hustvedtin omat kokemukset. Kirjailija saa kontrolloimattoman vapinakohtauksen pitäessään puhetta kuolleen professori-isänsä muistolle ja alkaa selvittää sen syytä.

Kirjailijan vapina ei ole mitään kahvikuppitärinää vaan pelottava kokemus, joka saa puheen seuraajatkin pois tolaltaan. Holtittomista liikkeistään huolimatta kirjailija pystyy puhumaan loppuun asti täysin rauhallisella äänellä.

Mitä siis on tapahtunut ruumissa, joka heti puheen jälkeen rauhoittuu, näkyvänä merkkinä vain sinisiksi muuttuneet sääret?

Neurotieteiden juurille

Lääketieteellistä syytä aletaan etsiä ja Hustvedt pääsee pitkälle tutkimusmatkalle, jossa hän on potilaana tutkittava ja kirjailijana ulkopuolinen tarkkailija. Tai kuten yksi hänen myöhemmän kohtauksensa nähnyt professori toteaa: samassa ruumissa sekä potilas että lääkäri.

Hustvedtilla riittää materiaalia. Hän on nuoresta asti ollut migreenipotilas ja joutunut monenlaisiin lääketieteellisiin tutkimuksiin. Amerikkalainen elegia -teostaan varten hän on kerännyt valtavat määrät tietoa neurotieteistä, psykiatriasta ja psykoanalyysistä – jopa niin paljon, että kirjailijapuoliso Paul Auster on epäillyt hänen kärsivän pakkomielteestä. Toisaalta Hustvedt saa lukeneisuudesta virallista tunnustusta, kun hänet kutsutaan neuropsykoanalyysia pohtivaan monitieteiseen keskusteluryhmään.

Vapisevan naisen pohdinnat alkavat lääketieteen alusta, muinaisista kreikkalaisista ja etenevät Sigmund Freudin kautta lähemmäs nykypäivää. Kirjailija etsii yhteyksiä ja eroja kouristustaudin, epilepsian, hysterian ja migreenin nimillä tunnettujen sairauksien ja oireyhtymien välillä.

Hän kurkistaa konversionhäiriöiden maailmaan ja pohtii psykoanalyysin merkitystä. Hän tarkastelee uskonnollisia tunteita, muistia ja unia selittämässä ja muovaamassa psyyken rakennetta. Ihmettely ja oivallukset vievät eteenpäin aina vain uusille alueille, joissa kartan valkoiset läikät tuntuvat vain suurenevan.

Tuhdisti teoriaa

Lukijalla pitää olla halu seurata tätä matkaa silloinkin, kun ei itsellä ole samoja taustatietoja ja yhtä herkkää hermojärjestelmää. Välillä oli helppo aistia kirjailija kuin kohtauksen keskellä tempoilemassa eri suuntiin. Ajoittain taas toivoin, että hän olisi tehnyt aiheesta fiktiota ja karsinut osan teoreettisista sivupoluistaan.

Kirjailija toki myös auttaa pitämällä yllä jännitystä ja kirkastamalla sanoiksi joitain upeita havaintoja ihmismielen toiminnasta. Niiden vuoksi ymmärtää, miksi jotkut kirjoittavat vaikeita kirjoja, joita toiset haluavat lukea.

”Kaikkein lähimmäksi porttia toisen ihmisen mieleen pääsemme lukemalla kirjoja.--- Joitakin tekstejä on lähes mahdottoman vaikea lukea, ja kun valo yhtäkkiä välkähtää jotakin vaikeaselkoista kohtaa lukiessa, sen ymmärtämisestä (tai tunteesta, että on ymmärtänyt) tulee onnellinen olo.”

Hustvedt itsekin joutuu myöntämään, että hän ajaa takaa jotain, joka ei suostu kiinni otettavaksi. Hän on yhä vapiseva nainen.

Ina Ruokolainen

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen. Hermojeni tarina. Suom. Kaisa Sivenius. Otava 2011, 240 s.

Kirja-arvio on julkaistu 8.2.2011 Etelä-Suomen Sanomissa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa (9.2.) ja Savon Sanomissa.

Nuortenkirjoja (myös) pojille

2011-02-04T07:57:00.007+02:00

Taustaksi työtehtävälle pääsin lukemaan kaksi tänä vuonna ilmestynyttä Kalle Veirron nuortenkirjaa, Pelibunkkerin pojat ja Etsivätoimisto Henkka ja Kivimutka ja kätketty lipas. En tee kirjoista arviota, mutta voin kyllä suositella molempia.

Henkka ja Kivimutka -sarja on jo vanha tuttu monille alakoululaisille, ja nytkin tarinassa on hyviä tyyppejä ja hauskoja käänteitä, kun päähenkilöt järjestävät aika omaperäistä seitsenottelua kaveripiirissään. Kätketyn lippaan huikea palkinto kuitenkin häviää, joten selviteltävää riittää.

Pelibunkkerin pojat sen sijaan on ihan itsenäinen teos ja suunnattu vähän vanhemmille: kohderyhmä on jossain ala- ja yläkoulun rajamailla, siis siinä 12-14 vuoden paikkeilla. Aihe on erittäin ajankohtainen, tietokonepelit ja nuorten ajankäyttö. Mutta kuten yleensä, Veirto on hurtin huumorin keinoin lasten ja nuorten puolella, kun vanhempien kanssa tulee kahnauksia säännöistä. Sillä tavalla fiksusti, että ne säännöt ja opetuksetkin sieltä voi löytää, ettei kenenkään tiukkapipon aikuisen mieleen tulisi kieltää sentään kirjojen lukemista (kuten tietokoneen, verkon ja pelien kanssa usein käy).

Kalle Veirron nuortenkirjat sopivat erittäin hyvin pojille, joiden lukuharrastuksesta ollaan jatkuvasti huolissaan. Niissä pelataan, urheillaan ja sanaillaan sen verran sujuvasti, ettei aika käy pitkäksi. Kirjoissa on aina myös vahvoja tyttöhenkilöitä, joten kyllä tällainen kahden nuoren naisen äiti ja entinen tyttökin niitä ihan mielikseen lukee.

Kommentti 9.2.: lahtelaisen kriitikon Marja Welinin kirja-arvio Pelibunkkerin pojista löytyy Keskisuomalaisen kulttuurisivulta.

Pasolini ja Jeesus

2011-02-01T21:19:00.004+02:00

Kylläpä tekee hyvää aina välillä käydä katsomassa elokuvissakin klassikkoja, tänään Kansallisen audiovisuaalisen arkiston eli entisen Elokuva-arkiston sarjassa lahtelaisessa Kino Iiriksessä. Se klassikko oli Pier Paolo Pasolinin Matteuksen evankeliumi eli Il vangelo secondo Matteo (1964).

Olen nähnyt elokuvan joskus kauan sitten ja muistin siitä voimakkaita kuvia: ihmisiä, maisemia, valoja, kuvakulmia. Nyt kiinnitin huomiota myös erittäin tehokkaaseen musiikkiin. Ja tietysti soljuvaan italian kieleen, jota osaan sen verran, että osaan nykyään sijoittaa tuntemattomatkin sanat oikeisiin sanaluokkiin ja tunnistaa aikamuodot jne. Evankeliumiteksti on tietenkin vanhakantaista ja siksi erityisen mielenkiintoista kuunneltavaa.

Juuri tänään elokuva kuitenkin kosketti sillä sanomalla, joka kertoo Jeesuksen toimista köyhien ja syrjittyjen edustajana valtaapitäviä vastaan. Marxilainen Pasolini ei kuulemma yrittänyt tehdä evankeliumista yhteiskunnallista julistusta - minuun taas ei vetoa uskonnollinen julistus ollenkaan. Mutta juuri nyt varsin samanlaisissa maisemissa Pohjois-Afrikan arabivaltioissa kansa vaatii kaduilla työtä, toimeentuloa ja sananvapautta eli käytännössä nykyistä laajempia ihmisoikeuksia.

Nähty: Enron

2011-01-30T17:16:00.003+02:00

Pääsin eilen näkemään Kari Heiskasen Helsingin kaupunginteatteriin ohjaamaan näytelmän Enron, joka oli suuri menestys reilu vuosi sitten Lontoossa. Vaikuttava käsikirjoitus 1981 syntyneeltä Lucy Prebbleltä, tapahtumista 1990-luvun lopun osakehuumasta ja 2000-luvun alun romahduksesta. Hieno tulkinta, jossa sekä ohjaaja että näyttelijät tiesivät, miten tarina pitää kertoa. Hyytävää ja hauskaakin, koko ajan hyvä rytmi päällä. Suosittelen kaikille, joita kiinnostavat tulkinnat yhteiskunnasta ja rahasta.

Mökkipäiväkirja ja Kalenteritytöt

2011-01-23T12:02:00.004+02:00

Luettu: Elämää Mikonmäessä. Muistiinpanoja päiväkirjoista 1968-1989. Turkulainen tutkijapariskunta, Irmeli ja Mikko Niemi, piti perheineen päiväkirjaa elämästään Sauvon Osmalahdessa, josta perhe hankki 1968 vanhan maatilan sivurakennuksineen perheen kesäpaikaksi. Koonnut Irmeli Niemi, kuvatoimitus Jaana Lähdetie.

Nähty perjantaina 21.1: Lahden kaupunginteatterin Kalenteritytöt, käsikirjoitus Tim Firth, ohjaus Maiju Sallas. Suomenkielinen kantaesitys.

Luetut, nähdyt ja koetut

2011-01-16T09:13:00.005+02:00

Tuttava listasi pari päivää sitten tänä vuonna lukemansa kirjat, joita olikin jo ihan kunnioitettava määrä. Samalla tulin ajatelleeksi sitä, miten helposti luetut kirjat tipahtavat mielestä, vaikka olisivat kuinka tuntuneet lukuhetkellä hyvältä - tai erityisen huonolta - kirjallisuudelta. Aika harva kirja kuitenkaan pääsee sinne suurten elämysten joukkoon.

Itsekin yritin pitää jonkin aikaa blogia, johon kirjasin "kaikki" kulttuurielämykseni. Sen vika oli se, että yritin kirjoittaa jokaisesta näytelmästä, näyttelystä, kirjasta tai elokuvasta jonkinlaisen pikku arvion. En kuitenkaan osaa kirjottaa vain hetken havaintoja, koska arvostelen kirjoja ja joskus näytelmiä myös ammatikseni.

Yritän kuitenkin uudelleen pistää ylös vähintään kirjat, näytelmät, näyttelyt ja elokuvat. Varsinaiset arviot siirrän tänne vasta, kun teksti on julkaistu jossain niistä neljästä maakuntalehdestä, joille työskentelen.

Vuoden 2011 aikana olen lukenut tähän asti:
Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Rauli Virtanen: Saigonista Bagdadiin - neljä vuosikymmentä ulkomaankirjeenvaihtajana
Kerttu-Kaarina Suosalmi: Hyvin toimeentulevat ihmiset
Harri Tapper: Näin syntyvät revontulet

Eilen kävin katsomassa Lahden kaupunginteatterissa Kenneth Grahamen klassikkoon perustuvan lastennäytelmän Kaislikossa suhisee, jonka on ohjannut Eila Piispanen ja sovittanut Kati Kaartinen.

Kaikkea muuta kuin onnea

2010-11-28T17:30:00.002+02:00

Aina välillä ihmettelen, miksei novelleja kirjoiteta, kustanneta ja lueta enemmän. Lyhytjänteisen nykylukijan luulisi kiittävän tiivistetyistä maailmoista, joissa ei ole yhtään jaarittelevaa sanaa tai turhaa käännettä. Mutta vain parhaimmillaan, kuten Nobel-kirjailijaksikin monta kertaa veikatun kanadalaisen Alice Munron teoksissa.

Hänen tekstejään lukiessa tajuaa, miten vaikea laji novellit ovat. Jännitteen on synnyttävä nopeasti ja kestettävä lukijan päässä pitkään, jotta ulkoisesti pieni kertomus ei jää muiden jalkoihin.

Nyt suomennetun Liian paljon onnea –kokoelman kertomukset käsittelevät hetkiä, jotka muuttavat koko elämän.

Todella karmeita ja pakahduttavia hetkiä, kuten avausnovellissa Ulottuvuuksia, jossa Doreen mies Lloyd on tappanut perheen kolme lasta. Tai ensin pieneltä tuntuvia, kuten Onka-loita novellin onnettomuus, jossa perheen poika Kent katkaisee jalkansa.

Kaikki hetket eivät edes valkene novellin päähenkilöille kuin joskus myöhemmin, kuten sellotaiteilija Joycelle novellissa Miten meidän tulisi elää. Hän tapaa vuosien päästä tytön, joka kirjailijana kuvaa entisen opettajansa, Joycen, petosta lasta kohtaan.

Kymmenestä novellista minulle jäi mieleen elämään noin puolet. Kuolemaan johtava perhetragedia on tietenkin jo tapahtumana iso, mutta tärkein tekijä on sittenkin Munron tapa kertoa.

Hänen hahmonsa ovat tarkkailijoita, jotka havainnoivat tarkasti ympäristöään esineitä, värejä ja hajuja myöten. Ihmisten kanssa he silti ajautuvat tilanteisiin, joita eivät osaa ennakoida.

On hyvin helppo samastua Wenlock Edgen opiskelijatyttöön, joka asuintoverinsa kautta tutustuu myös tämän vanhempaan rakastajaan. Kuinka hyytävästi Munro kuvaakaan häpeällisen päivällisen, jonka jälkeen kertoja ei pysty edes lukemaan runoutta enää samalla tavalla!

Suurin osa novelleista sijoittuu tuntemattomiin kyliin ja kaupunkeihin. Ihmiset niissä ovat sekä hyvin todellisen oloisia että jonkinlaisia arkkityyppejä. He joutuvat tilanteisiin ja tekevät asioita kuin kuka tahansa.

Niminovelli Liian paljon onnea on Munron kuvitelma venäläissyntyisen matemaatikon ja kirjailijan Sofja Kovalevskajan viimeisistä päivistä ennen kuolemaansa 1891. Jälkisanojen perusteella tarina on kirjailijalle tärkeä, mutta minusta se on aivan eri sarjaa muiden novellien kanssa.

Kristiina Rikmanin suomennos on jälleen kerran täydellistä laatutyötä.

Ina Ruokolainen

Alice Munro: Liian paljon onnea. Suom. Kristiina Rikman. Tammi 2010, 366 s.

Kirja-arvio on julkaistu Etelä-Suomen Sanomissa 28.11.2010 (ei verkossa). Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Karjalaisessa, Keskisuomalaisessa ja Savon Sanomissa.

Onnea Rosvoloille!

2010-11-25T19:58:00.004+02:00

Siri Kolun kirjoittama ja Tuuli Juuselan kuvittama Me Rosvolat voitti tänään Finlandia Juniorin. Onnea vaan! Ihastuin itse kovasti kirjaan ja kirjoittajaan, kun pääsin haastattelemaan häntä viime kesänä Päijät-Hämeen kesäyliopiston perinteisessä lasten- ja nuortenkirjakoulutuksessa.

Alla vielä pätkä, jonka inspiroiduin kirjoittamaan teoksesta Kotilieden viime kesän lastenkirjavinkkeihin. Ehdottomasti edelleen suosittelen kirjaa henkilölle, joka etsii vaikkapa joululahjaa 8-12-vuotiaalle. Nuoremmillekin seikkailua voi lukea.

Hulvattomat Rosvolat

Kukapa lapsi ei joskus kaipaisi toiseen perheeseen? Viljan toive toteutuu rysäyksessä, kun maantierosvoperhe Rosvolat kaappaa hänet mukaansa. Eikä Vilja yhtään kaipaa kännykkään aina puhuvia vanhempiaan tai riitelevää siskoaan. Ainakaan heti.

Siri Kolun luomat Rosvolat tekevät karmivia rikoksia kuten tyhjentävät kioskeja karkeista. Muutaman kerran vilahtaa rosvotyttö Helen heittämä veitsi, muuten puuha on varsin rauhanomaista. Kirjan anarkistisuus onkin valloittavan muumihenkistä.

Kesän lopussa Vilja pääsee takaisin kotiin, mutta sitä ennen sekä rosvoperhe että hän ovat muuttuneet. Jälkikirjoitus lupailee ilahduttavasti jatko-osaa. Kirjasta on suunnitteilla myös elokuva.

Siri Kolu: Me Rosvolat. Otava 2010. 223. s.

Kerjääkö nainen aina raiskausta?

2010-11-22T09:21:00.005+02:00

Yhdysvaltalainen kirjailija Joyce Carol Oates ei pelkää vaikeita aiheita. Suomeksi häneltä on saatu mm. esseitä nyrkkeilystä, Marilyn Monroen elämää kuvitteleva Blondi ja painajaismaisesta lapsuudesta alkava Haudankaivajan tytär.

Kosto: rakkaustarina on romaani joukkoraiskauksesta, epäoikeudenmukaisesta oikeusjutusta ja niitä seuraavasta kostosta. Aihe on rankka, toteutus yksityiskohtaisen realistinen ja silti kirkkaan runollinen. Onneksi, sillä muuten lukijan olisi vaikea hengittää.

Teena Maguiren joukkoraiskaus kaksitoistavuotiaan tyttärensä Bethien läsnä ollessa todetaan heti romaanin ensiriveillä. Sen jälkeen Bethie alkaa käydä läpi muistikuviaan siitä, mitä tapahtui ja miten siltä ehkä olisi voinut välttyä.

Miksi äiti ei juuri sinä iltana suostunut jäämään juhlien jälkeen miesystävänsä luokse yöksi? Miksi hän halusi välttämättä kävellä ja vielä oikaista puiston kautta?

Kysymykset Teenan valinnoista eivät pyöri vain tyttären päässä vaan niistä tulee oikeusjutun pääteema. Nuori ja kaunis leski leimataan huonoksi naiseksi, joka on omalla pukeutumisellaan ja käytöksellään houkuttanut lauman nuoria miehiä seksiin kanssaan.

Mitään ei merkitse se, että humalainen ja huumeita vetänyt miesjoukko tunnetaan jo ennestään paikkakunnalla rettelöitsijöinä. Tai että Teena jää vain vaivoin henkiin. Itsehän kerjäsi.

Tarinan kolmas päähenkilö on nuori poliisi Dromoor, joka tulee ensimmäisenä raiskauspaikalle. Tahtomattaan hän kiintyy Teenaan ja Bethieen ja haluaa oikaista oikeusjutun vääryyden. Kosto on päällisin puolin helppo, sillä syrjäytyneet ja huumeiden pehmittämät luuserit eivät hekään osaa pitää puoliaan.

Kosto: rakkaustarina on piinaavan jännittävä lukukokemus, vaikka sen keskeiset tapahtumat voi lukea jo takakannen tekstistä. Lukija jää miettimään, mitä sen ihmisille tapahtuu myöhemmin.

Oates kuvaa tiukan uskottavasti yhtä hyvin lapsen hätää kuin naisen jauhautumista oikeusjutun ja yhteisön hampaissa. Poliisi Dromoorin hahmon kautta hän osoittaa, miksi on niin tärkeä pitää kiinni todellisista ihmisoikeuksista oikeussalidraamojen sijasta. Edes kunnon ihminen ei siedä mitä tahansa.

Ina Ruokolainen

Joyce Carol Oates

Kosto: rakkaustarina

Suom. Kaijamari Sivill. Otava 2010, 157 s.

Kirja-arvio on julkaistu 21.11. Keskisuomalaisessa. Maakuntalehtien yhteistyön perusteella se voidaan julkaista myös Etelä-Suomen Sanomissa, Karjalaisessa ja Savon Sanomissa.